Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»
»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino, Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko vihainen, kun käytän teistä sitä?»
»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En, mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»
»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»
»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»
»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos pyytäisin?»
»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä silmiin.
»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa, sillä olen nähnyt silmiisi.»
»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti naurahtaen.
»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että sellaisissa asioissa olen noita.»