Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»
»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin, ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»
»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on mahdotonta.»
»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua. Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa, kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti, arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa, mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot sinä minulle?»
Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.
»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit, kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»
»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko enää mitään! En voi sitä kestää!»
»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?» kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua omaksi armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö, sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö voi, Stella?»
»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
»Antakaa minun mennä!»
»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään, ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu, etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa? Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»