»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.
»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan poskea.
Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä, rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.
»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»
»Unohdanko…?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka hänen silmistään hehkui raju kiihko.
»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.
»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun muistaa mitään muuta, Stella?»
»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava. Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon, merkityksetön tyttö; ja te —»
»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki hänen estelynsä.
»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»