Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon — liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen — kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»
Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.
»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.
Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.
»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»
»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos — sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären? Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne varastamisesta.»
»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä olen antanut — antanut sinulle kaikki.»
»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»
»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus, olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella, sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni — se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin, ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua. Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»
Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu. Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.