»Ovi oli auki», vastasi Stella.
»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten! Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti — »olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.
Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut useita tunteja.
Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!» riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»
»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»
»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»
»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»
»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.
Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa, tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan; se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen, »kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on, setä?» kysäisi hän.
»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule katsomaan! Se näkyy täältä.»