Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.
»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»
»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen omistaa vanha suku.»
»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»
»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»
»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.
»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi; hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan — tuon, joka on valaistu?»
»Kyllä.»
»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää sohvallaan, katsellen laaksoon.»
»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu siellä?»