»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti, jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata; yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»
»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»
»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme siitä?»
»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.
»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt sinua kaiken lisäksi.»
»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin kiitollinen, äiti; uskothan sen?»
»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»
»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.
»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»
»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»