»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.
»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»
»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»
»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on vaalisi osunut, sulttaanitar?»
»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen, Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa! Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»
»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä saat minut häpeämään, äiti.»
»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.
»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.
Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»
Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!» äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»