Nytpä saimme kuulla, että asiat olivat käyneet johonkin määrin niinkuin olimme arvelleet, ja pastori oli väkisinkin pakoitettu kuultelemaan, kun tyttö heimonsa koko liukkaudella kuvaili Lumba'n soturein tuloa; heidän pettymystään ja raivoansa nähdessään, että linnut olivat tiehensä lentäneet, ja karjan ryöstöä sekä lähetys-asunnon polttamista, silloin kun ilo oli noussut korkeimmilleen. Noiden ilkiötöiden näkijänä oli Nohemu vasten tahtoaan ollut, sillä varoitettuaan ystäviäni, olivat tuon uljaan lapsen voimat tykkänään rauenneet, ja kykenemätönnä pakoansa jatkamaan, hän haki piilopaikan läheisessä vuorenhalkeamassa, josta hän huomaamatta voi nähdä kaikki hävityksen kauhut. Vasta pimeän tullessa sytytettiin huoneukset tuleen, ja silloin levosta virkistyneenä sekä varoen, että kentiesi joku noista hurjistuneista metsäläisistä sattuisi horjahtumaan hänen piilopaikkaansa, hän salavihkaa pujahti metsään ja oikaisi Boerin tilalle. Sallimuksen käsi taaskin häntä varjeli, niin ettei yhtäkään villipetoa tai vieläkin villimpää metsäläistä ilmestynyt hänen kulkuansa katkaisemaan.
Kello oli nyt noin kolmen vaiheilla iltapuolella, ja Nohemu'n laskun mukaan ainakin kaksi tuntia vielä kului ennenkuin vihollinen oli saapuva. Tämän tervetulleen loman kulutimme täyttämällä jokaisen pitävän astian sprint'in vedellä sekä kastelemalla kahilasta, joka oli ajettu vankkuria kattavan purjekankaan ja sitä kannattavain kaarten väliin. Myöskin teimme usean matkan hevosen selässä kotiin tuodaksemme sieltä unhottuneita kapineita; ja sillä välin Vrou tyttöineen käytti tilaisuuden keittääkseen runsaan aterian, jolle me kaikki ruokahalullamme osoitimme kiitosta ja kunniaa. Päivä oli juuri levolle menemäisillään, kun Ula, joka oli lähetetty tähystelemään, palasi ilmoittaen, että vihollinen tuossa paikassa olisi saapuvilla.
Meitä oli yhteensä seitsemäntoista henkeä, joiden tuli puolustaa leiriä kiukkuista metsäläisparvea vastaan, ja näissä seitsemässätoista oli kuusi naista, pastori, tappelematon mies kuin oli — vaikka Arnold ei suinkaan vähintäkään hangoitellut vastaan taistella, jos täytymys tulisi — vartioitsi karjankraal'in puolista varustuksen kylkeä, koska siltä taholta vähin vaara oli varottavana; ja tässä toimessa häntä auttoi Kornelius, muuan Hottentottilainen ajaja minun palveluksessani, joka, ehkä kyllä uljas urho silloin kuin istuttiin leirivalkeiden ääressä ja viileteltiin "Kap'in sauhuja", (paloviinaa), ei kuitenkaan ollut oikein luotettava, kun tosi hätä tuli käteen. Loput meistä, yhdeksän luvultaan — nimittäin vanha Pieter Dirksen ja hänen neljä poikaansa, Karel, Jan, Edward ja Henrik, James Hanway, eräs salvumies, jonka olin palkannut pirttiäni kolottamaan Eloya-vuoren luona; Aatami, muuan Hottentotti-lurjus, puolittain elehvantinpyytäjä, puolittain härkäin ajaja niinikään minun joukkoani; Ula, kilpi ja assegai aina varalla, mutta kuitenkin tässä tilassa varustettuna toisella minun kaksipiippuisistani; ja vihdoin minä — me kaikki asetuimme vankkurien ampumareikäin suulle ja odottelimme rauhassa vihollisen tuloa.
Mustat palvelijamme olimme niin Boeri kuin minäkin laskeneet hajalle oitis kun karja oli kraal'iin ajettu, käskien heidän pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Meillä ei ollut mitään tietoa, aikoivatko nuo kelpopojat yhtyä vihollisemme rynnäkköön vai piiloitella kunnes onni jommalle kummalle puolelle kallistuisi.
Pimeä alkoi nyt äkkiä laskea, kaukaiset esineet rupesivat häämöittämään epäselvinä, eikä vieläkään vihollinen millään osoittanut läheisyyttänsä. Leirissämme ei muuta ääntä kuulunut kuin Vroun sukkavarrasten sileä niksutus, sillä kiireissäänkin oli hän huomannut ottaa nämä kalut mukaansa, ja toimitti koneentapaisesti tuota tavallista työtänsä — sekä Hottentottini Korneliuksen käreä ääni, joka huvitteli Arnold Beidermann'ia kertoilemalla, kuinka hän eräässä edellisessä tilaisuudessa oli niin ja niin monta Tsulua pitänyt kurissa ja kiittelemällä tuliputkensa ansioita, joka kokoon, painoon ja ylenpalttiseen könttyräisyyteensä katsoen helposti olisi saattanut hajoittaa vaikka elehvantin näkymättömiin siekaleisin. Karja ammui ja möläsi yhä väliin kraal'issaan, sammakot sprint'in pillistössä kohottivat yön hiljaisuudessa kurnuttelevan köörinsä, hevosemme korskuttivat vitsaan survotuita ehtoollissuppujaan; ja kaikki osoitti pikemmin lepoa ja rauhaa, kuin taistelun aattoa, joka elämän ja kuoleman ratkaisisi.
Kello tuli yksitoista, eikä vielä yksikään hiiskaus ilmoittanut vihollisen lähestymistä. Pimeys oli nyt kokonaan meidät piirittänyt ja kun yö oli pilvinen, oli mahdoton eroittaa esineitä kymmenen askeleen päähän laager'ista.
"Ompa ukkosen ilma tulossa, ell'en perin erhety", huomautti Pieter-vanhus, joka puolittain nojasi erästä kirstua vasten, lähellä vartijapaikkaansa; "päivän helle on ollut tavattoman ankara".
"Nuo maankulkijat eivät ikinä uskalla käydä kimppuumme tällaisessa pimeässä", arveli Karel Dirksen haukotellen. "Puolet meistä voisi seurata äidin esimerkkiä ja mennä maata. Mitä aattelette siitä isä? Ne eivät voi mitään toimittaa ennen päivännäköä".
Ikäänkuin pilkaksi nuoren Boerin ehdoitukselle kajahti äkkiä tuhannesta kurkusta kiljuna, pitkä, julma ja kamoittava, joka herätti vapisevat naiset unenhorroksista ja tukki kuin taialla tuon hikoilevan Korneliuksen suun. Joka mies töytäsi jalkeille ja tähtäili tuskallisesti pimeään, josta ei mitään voitu havaita, vaikka sellainen huuto oli noussut, kuin koko helvetti peikkoineen olisi päälle käymässä.
"Täältä tulevat", Ula huusi, jonka silmät olivat tottuneemmat kuin meidän, esineitä yön pimeässä eroittamaan. "Ne syöksevät päällemme kuin Tugela-virran tulvavedet"; ja sen sanottuaan hän laukaisi molemmat piippunsa lähenevän vihollisen paksuimpaan parveen, päättäin niistä kahta kauheammista ulvomisista, jotka hänen pyssynsä pamausta seurasivat.