"Tuli ja leimaus! tuolla ovat", urahti Pieter-ukko, ja hänen raskas roer'insa jymähti. Leimaus valaisi suuria joukkoja metsäläis-sotureita, jotka joka suunnalta leiriänsä kohden samosivat.
"Bliksem, hiis vieköön olemmeha saarretut!" huusi Karel. "Muutamain täytyy lähteä toisiin vaunuihin".
"Aivan niin; te, Jan ja Edward" uutistalokas sanoi yhtä kylmäverisenä kuin jos olisi asiana ollut vieroittaa vasikkaa emästään. "Rientäkää, pojat taikka vievät voiton pastorilta".
Taistelu muuttui nyt sarjaksi yksityis-kahakoita, ja muusta kuin pyssyjen laukauksista oli vaikea päättää kuinka toisten vaunujen asujamet jaksoivat. Lukumäärämme salli kaksi miestä asettua jokaiseen ajokaluun, paitsi yhteen, ja urhea Vrou sijoittui muskeeti kädessä samaan vaunuun vanhan Pieter'in keralle, ladaten ja laukaisten suurimmalla uljuudella ja pelottomuudella sekä oivallisesti täyttäen vahvemman sukupuolen sijan. Uudistalokkaan tyttäret, Minna ja kaksi mustaihoista naista latasivat ja pitivät varalla aseita taisteleville, niin että enimmäkseen lakkaamaton tuli salamoitsi metsäläis-laumaa vastaan, joka kiehui kiukkuisen vaapsiaisparven tavalla varustuksemme ympärillä.
Mitä ikänä arveltanee yksityisen Tsululaisen rohkeudesta, eipä kukaan voi kieltää, että joukossa ja kiihkosta tulistuneina he taistelevat kuin sankarit. Meidän pyssyntulemme, laukaistuna ainoastaan jonkun jalan päästä lakaisi heitä maahan kuin niittomiehen viikate heinää, eikä kuitenkaan heidän raivonsa vähintäkään laimistunut, vaan terveitä sotureita syöksi kaatuneiden ruumiiden päällitse ja ryntäsi ampumareikiä kohden, joiden läpitse hurjimmat työnsivät aseensa, koettaen tarttua pyssyjemme ulospistäviin suihin. Toiset heistä kämärtyi yksipintaisesti pyörien puihin kiinni, hakkailivat assegaillaan vimmatusti katoksien purjekankaan lävitse; mutta iskut ainoastaan osoittivat, millä kohden olivat ja luotimme kaatoivat oitis maahan uskaliaat ryntääjät.
"Katsokaa, Kuta!" Ula huusi, "ne sytyttävät vanhan Boerin asunnon. Nyt voimme nähdä, mitä te'emme".
Minä havaitsin uudis-asunnolta päin nousevan heikon lieskan, joka kuivaan olkikattoon tarttuen levisi suurella nopeudella, ja muutamassa minuutissa palavat rakennukset tarjosivat tulisen peräseinän, jota vasten päällekarkaajain haamut selvästi saattoi eroittaa. Jokainen laukaus nyt teki peloittavan vaikutuksen, mutta nuo vimmatut miehet ryntäsivät eteenpäin yhä uudelleen masentumattomalla uljuudella, niinkuin olisivat hyvin tienneet, että ell'eivät puolustustamme murtaisi ennenkuin valkea täyteen vauhtiinsa olisi päässyt, niin heidän viimeinen voittonsa toivo olisi sammunut. Kuinka, tahi miksi huoneet oli viritetty, sitä en koskaan ole saanut tietää; mutta tämän näytöksen esirippu katkaisi Tsuluilta kaiken voiton mahdollisuuden. Jotkut ajattelemattomat tai ylen kiihkoiset metsäläiset olivat varmaankin pistäneet huoneukset tuleen, sillä Lumban käskystä ei ikinä sellaista mieletöntä tekoa olisi tehty.
"Kärventäkää huimasti, pojat! Nyt on meidän vuoromme!" kuulin Pieter-ukon karjaisevan melkein riemuitsevalla äänellä. "Eipä milloinkaan ennen, luulen ma, ole kukaan ollut niin iloinen nähdessään kotinsa liekkien vallassa".
Tyyni tyhmistyneinä tapauksesta, joka saattoi heidät luotiemme saaliiksi, soturit kokoontuivat ja syöksivät sakeana joukkona leiriämme vastaan. Onneksi oli meillä ollut kyllin aikaa tehdä aitauksemme mahdottomaksi valloittaa. Kekäleitä käsissään ja huolimatta luodeista, jotka loveilivat heidän rivejänsä, kiipesi joukko uskaliaita miehiä pyörille ja yrittivät pistää tulta kahilapeitteisin. Kun yksi kaatui, tempasi toinen hurjistunut soturi soihdun hänen vaipuvasta kourastaan ja miehuullisesti koetti uudistaa keskeytyneen yrityksen; mutta nyt olivat naistemmekin sydämet karaistuneet kamalaa näytelmää näkemään, ja useampaa kuin yhtä Tsululais-urosta kohtasi kuolema pistoolista, jonka kauniin sukupuolen käsi laukaisi. Kaiken mitä miehet — ja päälliseksi uljaat miehet — voivat tehdä, sen tekivät Lumban soturit, mutta asemamme oli liian luja, ja kun viimeinen ankara rynnäkkö oli pettynyt, alkoi päällekarkaajain tuimuus lannistua.
Juuri silloin toinenkin elementti tuli avuksemme. Vanha Pieter oli ennustanut ukkosmyrskyä, ja nytpä se räjähti ylitsemme kamoittavalla raivolla. Taistelun tulisessa kiihkossa oli meidän huomaamattamme pilvet kasaantuneet paksuksi, koko taivaan peittäväksi vaipaksi, ja huumaavalla ryskeellä, joka vaiensi Hollantilaisen roer'ienkin paukaukset, jymähti ukkoinen ylitsemme riippuvasta pilvenjänkästä, ja sitä seurasi leimauksien virrat, niin yhtämittaiset ja vilkkaat, että olivat tykkänään sokaista silmämme. Ei yksikään luotu voinut seisoa sitä vedentulvaa vastaan, joka syöksähti alas yhdessä tämän suuren luonnonmullistuksen kanssa. Joka suunnalle pakenivat Tsululais-päällikön soturit, ja kahdessa minuutissa olivat heiniköt tyhjinä; ainoastaan kaatuneitten ja haavoitettujen ruumiit — joiden viimemainittujen väännellyt kasvot tirkistelivät sanomattoman kauhistuttavina salamoiden kelmeihin leimauksiin — todistivat sen julman lauman lukumäärää, joka vähän aikaa sitten oli ollut koossa meitä vastaan.