Vankkuriemme katoksien alla me kaikki haimme suojaa läpäisevää sadetta vastaan, kukin omiin mietteisinsä vaipuneena ja tunnustaen sydämissämme sen vaaran suuruuden, jonka vast'ikään olimme välttäneet. Peljästyneet hevosemme kokoontuivat yhteen korvat lotkassa ja virtailevin kupein, sekä näyttivät löytävän jonkinmoista hauskuutta tuttavallisesta yhdessä olosta. Ja niinpä oli meidänkin laitamme. Kaikki likeinen vaara oli tiessään ja Arnold Beidermann odotteli vaan yhtämittaisen ukkois-ilman taukoomista, lausuakseen jonkun yksinkertaisen kiitosrukouksen siitä, että olimme uhkaavasta vaarasta pelastuneet, kun ikävä seikka tapahtui taitamattoman suupaltin Korneliuksen vuoksi, joka kumminkin kyllin kalliisti sai maksaa mielettömyydestään.
Hottentotti oli milt'ei kivettynyt kauhistuksesta, kun Tsulujen sotahuuto keskeytti hänen kerskailevan puheensa. Mielellään olisi hän vielä kerran ollut hempukkoineen ja pulloineen Utrechtin kapakkahuoneessa, jossa hänen oli tapa päästä huonosti ansaitusta palkastaan; mutta kaikki pakoonpötkimisen toivo oli ollut ja mennyt; jos hän mieli henkensä säilyttää, hänen täytyi liittää kohtalonsa tovereihinsa; ja niin pelkästään epätoivoisen rohkeuden innostamana hän otti osaa puolustukseen, laukaisten suunnatonta luikkuansa kiitettävällä säännöllisyydellä, vaikka tosin pelkäsi liiaksi Tsululaista assegaita, uskaltaakseen itseänsä lähelle ampumareikää tähtäämistä varten. Kun vihollinen oli tehnyt viimeisen uljaan vaikka onnettoman rynnäkkönsä, Hottentotin rohkeamielisyys paisui ihmeteltävään mittaan; ja kun raju-ilma nousi sekä päällekarkaajat lopullisesti pakenivat, niin astui hän sankarin katsannolla Pieter-ukon luo ja ehdoitteli uhkeasti, että hän saisi johdattaa uloskarkausta haavoitettuja ryöstämään.
Boeri oli kova mies, ja Englannissa olisi häntä katsottu raa'aksi — kentiesi julmaksi Kafferilaista palvelusväkeänsä kohtaan, mutta tämä ehdoitus, tullen siltä puolen kuin tuli, viritti kaiken hänen vihansa, ja selvästi ymmärrettävällä Hollannin kielellä hän haukkui Korneliuksen suut, silmät ja korvat täyteen, soimaten häntä häpeemättömäksi, verenjanoiseksi roistoksi.
Suuresti äkeissään Hottentotti vetäytyi entiseen vartijapaikkaansa. Silloinpa hoksatessaan erään raajarikkoisen, saamattoman Tsululaisen, joka ryömiskeli pois, hän työnsi mahdottoman aseensa ulos ampumareiästä ja tähtäsi vakavasti tuota viallista raukkaa; mutta Landela, joka sattui huomaamaan hänen yrityksensä, tölmäisi pyssyä ja esti hänen aikeensa, huutaen ääneensä meitä avukseen.
Ukkoisen yhtämittainen jylinä upotti imettäjäni äänen kuulumattomiin; mutta voima, varmempi ja mahtavampi kuin mikään inhimillinen toimi, olikin estämässä tuota irstaan julmuuden tekoa. Pitkäveteinen kiljahdus kuului jyrisevän ukkoisenkin ylitse, ja paikalle saavuttuamme asiasta selkoa saamaan, näimme vanhan Landelan pitelevän käsiänsä sokaistuilla silmillään ja kirkuvan suuressa tuskassaan sekä Hottentotti Korneliuksen venyvän hänen jaloissaan, hengettömänä kuin pölkyn. Roer'in ylöspistävä piippu oli vetänyt ukkoissähkön, joka iski kuolijaaksi pyssyn omistajan ja täydellisesti sokaisi silmät Landela-raukalta, joka juuri silloin hallitsi tuota kuollutta miestä kyynäspäästä.
Naiset taluttivat hellästi vanhan imettäjäni pois ja hakivat sellaisia yksinkertaisia lääkkeitä, lieventääkseen hänen vaivojansa, kuin melskeessä ja sekamyllyssä voi löytää. Mitä Korneliukseen tulee, mainitsen hänen kuolemansa johdosta omituisen asianhaaran. Tutkiessamme hänen ruumistansa, emme voineet havaita pienintäkään merkkiä, joka olisi osoittanut kuinka hän loppunsa sai. Tukka, vaatteet ja iho olivat yhtä koskemattomat; mutta vetäissämme vainajan saappaat jaloista, havaitsimme, että ne olivat rääpäleiksi revityt. Ja vankkurien pohjat, joiden kautta leimaus iski, olivat niinikään muruiksi mureutuneet. Mutta ilman tuota huumaavaa rankkasadetta olisivat ajoneuvot arvattavasti syttyneet palamaan.
Tämä tapaus murehdutti minua suuresti, sillä pidin hellästi vanhasta imettäjä-raukastani ja hänen voivotuksensa koko loppupuolen yötä täytti sydämeni syvimmällä säälillä. Suloinen Minna Beidermann, jonka käsi oli hempeämpi ja pehmoisempi, kuin Vroun tai tämän tyttärien — vaikka en tällä lausunnolla suinkaan tarkoita minkäänlaista halveksimista noita oivia naisia kohtaan — hoiteli kärsivää vaimoa tämän ikuisen pimeyden ensimäisinä hetkinä, kehoittaen häntä olemaan hyvillä mielin ja tuhannella hellällä pikku palveluksella koetellen saada tuota pakanallista potilastansa tottumaan onnettomuuteen, joka hänelle oli tapahtunut. Myöskin Nohemu teki kaiken, mikä hänen voimassaan oli, lieventääkseen vanhan vaimon kärsimyksiä, ja Ulaa asia niin tyrmistytti, ett'ei vähään aikaan kyennyt sanaa sanomaan.
Lukija luultavasti arvellee sen johdosta, mitä yllä mainittiin, että tarpeetonta on kertoa jonain tavattomana seikkana sitä, mikä itse asiassa on ainoastaan luonnollista tunnetta. Mutta luonnollinen hellyys on sangen usein tykkänään outo metsäläis-heimoissa; niinkuin useat metsän-eläimet, niinpä hekin hylkäävät vialloisen henkilön keskuudestaan ja heittävät ikäkulun tai voimattoman vitkalleen nääntymään nälkään ja puutteesen. Sepä ainakin on tapana Tsulujen kesken. Kun joku ihmisraukka tulee liian vanhaksi työhön kyetäkseen, ajetaan hän säälimättä pois heiniköille siellä nälkään kuolemaan tai muuten päivänsä päättämään niinkuin itse parhaaksi näkee. Armahtavaisuus tai sääli sanan meikäläisessä merkityksessä on tuntematon kansakunnalle kokonaisuudessaan; ja lempeätä päällikköä, joka kraal'issansa elättäisi yhdenkin hyödyttömän kidan, pitäisi hänen heimonsa tuskin hullua parempana. Onneksi tässä ihmis-rodussa löytyvät yksilöt toisinaan osoittavat syvempää tunnetta ja kunnioitusta vanhuutta ja kurjuutta kohtaan, ja näiden lukuun voin mielihyvällä laskea niin Ulan kuin Nohemun; mutta kokonaisuudessaan katseltuina ovat Tsulut sydämettömiä raakalaisia, syvästi itsekkäitä jokaisessa elämänsä teossa, katselevat armahtamatta muiden kurjuutta sekä näyttävät todellista ja peittelemätöntä huvia kuolevan ihmisen tai luontokappaleen kipuja nähdessään. Tämä on julma kuvaus kokonaisesta kansakunnasta; mutta heidän entinen ja nykyinen historiansa, heidän rangaistus-keinonsa, samoin se pitkällinen tapa, millä viheliäisiä ja viattomia raavaitaan teurastavat, — kaikki on omiansa todistamaan sanojemme totuutta.
Hitaasti ja vaivalloisesti yön pitkät hetket siirtyivät, sillä vaikka tuskin varoimme uutta rynnäkköä ennen päivänkoitetta, ei kumminkaan kukaan saanut unta silmiinsä. Raju-ilma oli liian ankara kauvan kestääkseen, ja vähän aikaa sen jälkeen kuin ukkoisen viimeinen jyrähdys oli kuollut kuulumattomiin, pilvetkin hajaantuivat ja tyyneesti loistivat laageriimme tähdet, joiden tuikkeessa saatoimme eroittaa kaatuneiden maan-asukasten ruumiit, mutta emme nähneet vilaustakaan heidän vielä hengissä olevista kumppaleistaan. Se oli kamoittava, surkea valvominen, eikä yksikään meistä, joka elävissä hengin pääsi seuraavista tapahtumista, ikinänsä voinut unhoittaa tätä yötä, jonka vietimme kuoleman ja surmattujen metsäläisten piirittäminä.
Kauvan ennen kuin päivä sarasti, oli joka mies asemallaan; mutta kun aurinko, nopeasti kohoten karkoitti pimeyden, ymmärsimme, ett'ei mitään sen enempää valppautta enää kaivattu. Vihollinen oli paennut.