Niinpä, jätettyämme sydämellisesti hyvästi Utrecht'in hyville asukkaille, läksimme matkaan, ja päästyämme murhapaikalle, otimme myötämme vankkurini. Kuljimme yli Eland'in vuorijonon, laskimme siitä Pongola-virralle, ja vähän vaivalloisesti päästyämme tämän ihanan joen poikki, saavuimme Lyneburg'iin, jossa sanoimme jäähyväiset sivistyneelle maailmalle ja retkeilimme kesyttömille heiniköille, osoittaen pääasiassa koilliseen ilmansuuntaan.
Tässä mielin pysäyttää kertomukseni, kuvaillakseni lyhyesti Etelä-Afrikalaisen matkustuksen tavallista päiväkulkua, vaikka sitä tehdessäni ehkä antaunkin vaaraan puhua hyvin tunnetuita seikkoja. Päivän ensi hämärrys näkee ajajat valjastelemassa härkiänsä, toimi, jonka huokeammin suorittaa paperilla, kuin todellisuudessa. Härillä, näet, vaikka muuten ovat kärsivällisiä ja kestäväisiä, on enemmän elkiä nahassaan kuin millään muilla eläimillä, joita tunnen — paitsi lampailla. Ne ovat ihmeellisen terävä-älyisiä, paljoa enemmän kuin monikaan mies, joka kaiken elämänsä on niiden kesken hyörinyt, voi aavistaa. Jos teillä sattuu olemaan erityinen kiire panna valjaisin ja lähteä matkaan, niin äkkää joku juonikas härkä heti halunne ja alkaa oitis tehdä kaikellaisia temppuja, jotka saattavat yrityksenne vaikeudet kolminkertaisiksi ja vetävät aikaa kolme tavallisen vertaa. En kykene päättämään, luuleeko elukka tällä oikullisella käytöksellä kostavansa niitä ankaria ruoskalöylyjä, joita tuontuostakin saa ajajiltaan; mutta joku hieno vaisto näyttää aina ilmaisevan härille, milloin niiden itsepintaisuus tekee enintä haittaa omistajille, eivät silloin koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä. Todentotta, ne ovat kiusallisia, vaikka hyödyttömiä elukoita.
Kun vankkurit on valmiina, lähdetään liikkeelle, jolloin nuo raskaat ajoneuvot vierivät peräkanaa hiljaista kulkuaan. Joutuisuus vaihteleikse vaan luonnon mukaan, mutta ei ikänä nouse ylitse kolmen peninkulman tunnissa.
"Entä tiet sitten?" kysyy ehkä lukija. Niinpä niin, mitä vähemmän Etelä-Afrikan teistä puhutaan, sitä parempi. Lyneburgin jätettyämme ei meitä enää rasittanut edes merkkikään mistään raitiosta, emmekä sitä juurin kaivanneetkaan. Muuan musta-ihoinen astui ensimäisten vankkurien etummaisten härkien eli n.k. johtajien edellä, taluttaen niitä jonkinmoisesta kammitsasta, ja muut juhdat seuraavat vakavasti kumppaniensa jälkiä. Ei mikään voi mennä yli sen tarkan vaiston, jolla kelpo pari tuollaisia etu-härkiä hakee ja noudattaa raitiota. Kentiesi ainoastaan yhdet ainoat vankkurit ovat useita kuukausia sitten tähän suuntaan kulkeneet, ja kuitenkin tuollaiset oikeat ensimäisen luokan johtajat keksivät pyörän viilloksen, seuraavat sitä kenenkään auttamatta ja, mikä vieläkin tärkeämpää, aivan eksymättä. Kun sitävastaan uutta tietä retkeillään, niinkuin nyt me, tarvitsevat etummaiset härjät miehen johdatusta, sillä ohjaksia ei lainkaan tunneta.
Noin kymmenen aikaan, taikka aikaisemminkin, jos veden luo päästään, tehdään seisaus, jolloin juhdat päästetään valjaista pariksi tunniksi syömään, sill'aikaa kuin kaksijalkaiset murkinoitsevat tai syövät päivällistä, mikä sana sitten ateriaa parhaiten vastannee. Toisen kerran pysäytetään iltapäivään ja sitten tulee eteen laagerin laittaminen, toimi, jota näinä rauhattomina aikoina en ensinkään ollut halukas laiminlyömään. Kun tästä toimituksesta jo on puhuttu, en sen pitemmältä huoli siitä kertoo; sanon vaan, että yöllinen varustuksemme tehtiin enemmän villipetojen kuin villi-ihmisten varalta. Sittenkun karja paimenmiesten vartioimana oli syönyt tarpeeksi kauvan, ajetaan se leirin sisään ja kytketään pitkin vankkuri-riviä; yövartija asetettiin ja pitkäin puheiden ja ankaran tupakanpolton jälkeen kellistyivät miehet toinen toisensa jälkeen levolle, ja leiri oli — rauhallinen kaiketi? Ei, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin neljän seinän väliset asujamet nimittäisivät. Hermohikas tai painajaisella rasitettu ihminen saapi kuulla ison joukon kummia ääniä, jotka hänen untaan häiritsevät. Ensiksi kamoittava pitkäveteinen ulvonta kaikuu korvaan, sitä vastaa puolen tusinaa toisia eri haaroilta lakeaa, ja kohta kaikki leirissä olevat koirat syöksevät ulos, hurjasti haukkuen; sitten jotkut älähdykset ja murajamiset etempää ilmoittavat, että yksi tai useampia niistä on tappelussa kamalan suden kanssa, jonka kumppanit vaanivat ympäri, etsien ketä niellä saisivat. Koirista palaa yksi toisensa perään takaisin ja kyyristyy nukkumaan, mutta susien laulukunta jatkaa vielä pensastoissa virttään, ja jotkut vähemmän kokeneet hurtat pysyvät hereillä ja levottomina. Yht'äkkiäpä seuraa kuoleman hiljaisuus, ja vartijamies, jos hän on erämaassa oloon tottunut, ajaa uutta puuta valkeaan, joka heittää ylös ystävällisen toivon ja valaisee huiskin haiskin hämmentynyttä, levotonta karjaa. Matala, syvältä tuleva karjunta kajahtaa kaukaisen pitkäisen lailla yli heiniköiden, härjät ja hevoset korskuvat pelvosta ja yövartija kiipee katos alle lähimpiin vankkureihin, kiehtoillen silmillään pimeään, pyssy täys'vireessä. Mutta leijona ei sen lähemmäksi tule; liekkiä peljäten se siirtyy muualta saalista etsimään, ja taaskin sudet pitkäveteisillä ulvahduksillaan ilmaisevat, että pensastot ovat jälleen heidän yksinomaista alaansa. Tällaista kestää pitkin yötä, ja väsynyt retkeilijä ei näistä lukuisista häiriöistä vähääkään pidä lukua. Tottumus ja kova päivätyö tekee, ett'ei hän sellaisesta roskasta ole tietävinään, vaan luottaa yövartijaan ja nukkuu vanhurskaan unta.
Ei tapahdu usein, että leijonat uskaltaisivat hyökätä leiriin, paitsi jos tuli on päästetty liiaksi sammumaan, taikka ankara nälkä petoja vaivaa, — seikka, joka harvoin tapahtuu niin riistarikkaassa maakunnassa, kuin Etelä-Afrikassa. Kumminkin joutuu usein maan-asukasten karja näiden eläimien saaliiksi.
Päivän aikaan, kun ponnistelevat härjät hiljakseen kiskoivat vankkureita eteenpäin, teimme monta retkeä metsänriistaa saadaksemme, tappaen kaikenlaatuisia antiloopeja, gnuu-kauriita, kwagga-eläimiä, väliinpä puhveli-härkiäkin. Maan-asukkaille on varsinkin viimemainittujen eläinten liha oikeata herkkua, ja niiden ajossa tapahtuu usein kamalia seikkailuja; sillä villipuhveli on hurja vastustaja, joka lujalla uljuudella karkaa vihamiehensä päälle, vieläpä ajaa sitä takaakin, ja jos raivokas otus hänet saavuttaa, ei ole suurta pelastuksen toivoa, sillä se käyttää niin sarvia kuin sorkkia lävistääkseen ja sotkeakseen vainoojaansa. Kysynpä syystä, lieneekö itse leijonakaan metsästäjälle niin vaarallinen; ja puhveli näyttää sangen vähän väliä pitävän eläinten kuninkaasta, vaan taistelee hätäilemättä tämänkin kanssa, käypä vielä usein itse päällekin.
Neljänneksi yöksi Lyneburgista lähdettyämme olimme päästäneet juhdat valjaista muutaman pienen Umgowoma-virran syrjähaaran rannalla. Illallinen oli syöty, piippuihin pistetty, ja joka mies istuutui alas juttelemaan — sillä me pidimme tuon ehtoisen yhteen kokoontumisen hauskimpana vuorokauden neljästäkolmatta hetkestä — kun koiriemme suuri levottomuus kiinnitti huomiomme puoleensa. "Mousedeer", kunnon vanha luppakorva, jonka kyljet olivat arvissa monesta tempauksesta villikissain ja kauriiden kanssa, näytti tavattoman rauhattomalta ja teki useita tiedustusretkiä pensastoihin, sen sijaan kuin se muuten tavallisesti nukkui rauhassa valkean paisteessa. Hänen tovereihinsa, jotka pitivät tuota vanhaa varovaista eläintä päämiehenään, näkyi patriarkan rauhattomuus tarttuneen, sillä ne päästivät kumeita murahduksia, joiden tarkoitusta emme käsittäneet.
"Koirien ei ole laita oikea", sanoi Arnold Beidermann. "Kentiesi kiertelee joku leopardi leiriä".
"Niinkö luulette?" vastasin riemastuneena, kun kuulin vanhan ystäväni puhuvan, ja vieläkin enemmän iloissani siitä, että niin joutava seikka oli tullut hänen huomioonsa; sillä pastori-parka oli vajonnut syvimmän alakuloisuuden valtaan, josta ei näyttänyt mahdolliselta häntä nostaa ja, niinkuin ennen jo olen maininnut, pelkäsin toisinaan että epätietoisuus tyttärensä kohtalon suhteen jättäisi pysyväisen vian hänen ymmärrykseensä.