Ruoskia aika tavalla läjäytellen — jonka kaiken tyttö kertoessaan osoitti — pantiin vankkurit liikkeelle, sill'aikaa kun molemmat naiset kyyristyivät pensaisin kunnes matkue ehtisi näkyvistä; mutta seura oli tuskin puolta penikulmaa ennättänyt, ennenkuin hurjat huudot ynnä pyssynlaukaukset ilmoittivat, että kasvinveljeni oli liiankin tarkalleen vihollisen aikeet arvannut. Piilopaikastaan pelästynyt tyttö katsoi tuota epäsuhtaista taisteloa — soisinpa kykeneväni sinänsä muuttamaan paperille hänen selvän kertomuksensa ynnä myötäseuraavat liikenteet! — sekä kuiskasi havaintonsa sokealle seuralaiselleen. Hän näki kuinka miehet kokoontuivat vankkurien ympärille, joissa naiset piilottelivat, ja kuinka he tekivät hurjia, vaikka voimattomia ponnistuksia puolustaakseen armaitaan. Matkan etäisyys oli liian suuri, että olisi voinut yksityisseikkoja selvittää, ja tummain soturien parvet peittivät silmältä tämän kauhistavan näytelmän keskustan; mutta laukaukset alkoivat yhä harvemmin kajahtaa, kun sitävastaan vihollisen villi kiljuna kävi aina lujemmaksi, ja vihdoin tuliputket tykkönään vaikenivat, jolloin vapisevat pakolaiset tiesivät, että heidän entisiä matkakumppaneitaan ei enään ollut — että ne olivat jok'ainoa saaneet surmansa Tsulujen assegaista.
Huoli omasta turvallisuudesta anasti nyt heidän kaiken olentonsa, ja molemmat pysyivät aivan liikkumattomina, niin ett'ei Nohemu edes päätänsä nostanut tähystelläkseen ympärilleen, koska pieninkin liikunto olisi saattanut vetää rosvojen huomion puoleensa, jotka huudoista päättäen parast'aikaa olivat uutterassa puuhassa ryöstää vankkureita. Äkkiäpä noin puolen tunnin kuluttua (kuten sittemmin sain kuulla, vaikka tämä aika pakolaisista tuntui ijankaikkisuudelle) melu aivan lakkasi; ja silloin Nohemu, kun uskalsi katsoa sinnepäin, näki armeijan tekevän peräymistä.
"Etkö sitten mitään huomannut?" kysyin tässä välikohdassa. "Eikö mikään osoittanut, että ne kuljettivat vankia muassaan?"
"Minä vaan katsoin", tyttö vastasi, "eikä tullut mieleenikään ajatella mitään vankia".
"Mutta saattoiko Enamela joutua pois niin, ett'et sillä mitään väliä pitänyt?" kysyin vielä.
"Ihan varmaan; sanoinhan teille, että ajattelin itseäni, enkä häntä".
Mitään sen parempaa selvitystä en voinut saada, ja Nohemu jatkoi kertomustaan.
Auringonlaskuun saakka he pysyivät piilopaikassaan; sitten he hiipivät tiehensä pimeässä, uskaltamatta kumminkaan käydä hajoitetuilla vankkureilla, koska pelkäsivät tapettujen haamuja. Helposti voi ymmärtää, mikä vaikeus oli johdattaa sokeata vaimoa tuossa kesyttömässä ja vaikeakulkuisessa maakunnassa halki yön (sillä ainoastaan pimeän hetkinä onnettomat matkaajat tohtivat liikkua). Landela oli päättänyt etsiä suojaa Swatsien maassa, ja sinnepä he ohjasivat askeleensa, käyttäen ravinnokseen kasvien juuria ja marjoja sekä kärsien vaivoja, joiden alle jokainen muu ihmisolento sangen luultavasti olisi kuolijaaksi uupunut.
Pongolan poikki päästyänsä, uskalsivat pakolaiset matkustaa päivälläkin, jolloin Nohemun oli helpompi ohjata seuralaisensa askelia; mutta en tahdo kiusata lukijaa tämän kamalan retken yksityisseikoilla. Edellisenä päivänä oli tyttö huomannut matkaseurueemme, mutta varoi näyttäymästä, kun ei tiennyt millaisia tervetuliaisia kohtaisi. Vaan sattuipa niin, että metsästäissäni jouduin lähelle Nohemun piilopaikkaa, jolloin tämä minut eroitti, ja sitten myöhemmin, kuten olen kertonut, kun ilta jo oli tullut ja hän tiesi kohtaavansa minut leirissä, hän tuli saapuville. Että he osuivat eteemme, oli marinaankin Jumalan onnellinen sallimus, sillä vanha imettäjäni ei hyvinkään tietysti olisi enää kahta päivää kestänyt sellaista kauheata rasitusta.
Tämänlaatuinen oli lyhykäisyydessään Nohemun kertomus; ja vaikk'en saanut mitään lohdutusta sen synkistä tapahtumista, niin tunsinpa ihmetteleväni tuota tyttöä, joka niin uskollisesti oli riippunut kiinni avuttomasta seuralaisestaan, kun tiesi helposti hyviin korjuihin pääsevänsä, jos hänen olisi oman onnensa nojaan heittänyt.