"Minä sen tiedän", hän juhlallisesti vastasi; "tiedän, että tyttäreni on Tsululais-kuninkaan käsissä. Ilmestys, jonka sain menneenä yönä, oli aivan riittävä, ja minä ylistän Häntä, joka näki hyväksi päästää minut epätiedoistani. Mene ja kuule tytön kertomus, ja sitten tule takaisin ja sano olenko väärässä; minä siihen asti vaalin tätä vanhaa vaimoa".
Tuo horjumaton pahimman uskominen, jossa Beidermann niin järkähtämättä pysyi, tarttui vähittäin minuunkin; ei niin paljo sen vuoksi, että unennäköön olisin luottanut, kuin siitä syystä, että arvelin pastorin kuulleen jonkun sanan, luikahtaneen jommankumman naisen suusta, joka minulta oli jäänyt älyämättä ja joka vahvisti hänen aavistuksiaan että Minna oli vankina. Arnold oli tarkka järjen mies, joka olisi nauranut ja ivannut toisen unennäköjä, niin että yllämainittu arveloni näytti luonnollisemmalta selvittämään sitä perinpohjaista utelemattomuutta, jota hän nyt osoitti; ja tämä seikka yksinään riitti laajentamaan pelvon aiheita, jotka jo olivat mieleeni päässeet juurtumaan. Sykkivällä sydämellä siis pyydettyäni Nohemu'n seuraamaan itseäni erääsen laager'in syrjäiseen nurkkaan, sykkivällä sydämellä käännyin tämän puoleen, kun Arnold'in silmistä olimme päässeet, ja kysäisin äkkiä, "Miss' on Enamela?"
"Mistä minä tiedän?" tyttö vastasi kysymyksestä nähtävästi kummastuneena. "Luulenpa, että Lumba'n soturit hänetkin surmasivat samalla kun nuo toiset valkoiset".
"Hänen ruumistaan ei ole muiden seassa", sanoin.
"Sitten hän välttämättömästi on joko päässyt pakoon taikka viety pois vankeuteen. Todennäköisimmin on jälkimäinen tapahtunut, sillä Lumba on oleva ylpeä, kun tuo kuninkaalle valkoisen tytön. Mutta mintähden semmoista melua hänestä pidätte? Hän on tuleva onnelliseksi Cetewayon kraal'issa; kuningas on hänelle antava yllinkyllin lihaa ja olutta, eikä häntä panna maata kuokkimaan viljan kasvua varten".
Lihaa ja olutta! siin' oli puhujan ainoa käsitys maallisesta onnesta. Lihaa ja olutta mielinmäärin, ynnä vapautus ruumiin työstä! Sepä hirmuista! Arnold Beidermann'in pahimmat aavistukset olivat siis saaneet vahvistuksensa.
"Älkää niin silmiänne mullistelko", tyttö jatkoi. "Ei mitään pahaa tapahdu valkoisen papin tyttärelle. Cetewayolla on kylläksi mustia tyttöjä, jotka hänen mieltään noudattavat", hän hieman ylpeästi lisäsi, "ja hyvinkin luultavasti hän lähettää Enamelan Nataliin".
Tässä oli pieni lohdutuksen kipinä, ja asiaa arvelemalla ymmärsin, että jos kuningas salaisesti oli käskenyt ottaa Minnan vangiksi, niin oli se varmaankin tapahtunut pikemmin jostain valtiollisesta syystä, kuin muun vuoksi. Ehkä hän tahtoi peloittaa toisia lähetyssaarnaajia ja saada nämät perheineen muuttamaan maasta pois; mutta siinä tilassa kuin minä olin, ei ollut helppo tyynesti asioita aprikoida, kentiesi Tsululais-päällikkö toimi omalla uhallaan; kentiesi — mutta en tahdo lukijaa väsyttää luettelemalla niitä hurjapäisiä arveluita, joita tämä pahinten pelkojemme vahvistus minussa synnytti. Läpitse kaiken irvisteli meitä vasten naamaa se tosi-asia, että tyttö, jota rakastin, oli vankeudessa keskellä raakalaisheimoa: ja kun Nohemun oli mahdoton käsittää tunteita, jotka meille toivat niin hirmuista tuskaa, saatoin häneltä ainoastaan lyhyimmiten kysellä kaikesta mitä hän kuullut ja nähnyt oli, sekä johtaa omat päätökseni hänen hajallisista tiedon-annoistaan. Näitä hän tulvanaan laski kylläkin mielellään — todella liiankin mielellään; sillä hän ryhtyi kuvailemaan joka asiaa, niin hauskaa kuin ikävää, joka hänen tielleen oli joukahtanut, parantaen äidinkielensä suhteellisen köyhyyden vilkkailla kasvojenliikenteillä, jotka täydelleen korvasivat sanain puutteen. Ei pilveä, ei pensasta, tuskinpa edes yksikään luikertava sikalisko ollut hänen terävän silmänsä huomaamatta jäänyt; myöskin sen maakunnan luonto, jonka halki hän oli kulkenut, sai sanoissa niin tarkan kuvauksen, että minä sen hetikohta tunsin; ja päästäksemme asiain perille, täytyy meidän tarkkuudella kuunnella joka ainoaa tavua tässä perinpohjaisessa kertomuksessa. Ei käynyt päinsä sanoa: "Loiskaapas yli tuon paikan", taikka: "Heitä tämä juttu siksensä"; sillä jos sen teit, niin puhuja auttamattomasti kiersi samaan paikkaan ja kertomus pikemmin hidastui kuin joutui, saada Kafferilaista — oli hän sitten mies tai vaimo kertomuksessaan joutumaan, on suorastaan mahdotonta; kuuntelin siis kärsivällisesti loppuun saakka koko jutun, joka mihinkä muuhun aikaan hyvänsä olisi ollut sangen jännittävä, sillä Nohemu, jos kertoikin hitaasti, kertoi sangen hyvin.
Päivä oli valjennut ja valjastustoimi alkoi, ennenkuin tyttö oli lopettanut, jolloin annoin hänelle luvan kyyristyä vankkureihini nukkumaan pois väsymyksensä. Suurena lohdutuksena oli minulla nähdä, ett'ei hän Ulan suhteen ensinkään huolissaan ollut.
"Pian saamme hänet nähdä Mambassa", hän sanoi, "ja silloin hän kertoo teille kaikki Enamelasta". Kadehdinpa tytöltä sitä luottamusta, jota hän osoitti kasvinveljeni rohkeuteen ja älyyn, kaikki koristukset pois riisuen hänen kertomuksensa kuului melkein seuraavasti: Ennenkuin Ula oli lähtenyt kanssani etsimään ryöstettyä karjaa, oli hän varoittanut Nohemua niistä sotatuumista, joihin Tsululais-parvi todennäköisimmin olisi ryhtyvä, ja käskenyt hänen etenkin päivällä olla varoillansa sekä yön aikaan pujahtaa vanhan Landelan keralla heiniköille. Tyttö luotti ehdottomasti neuvon-antajaansa ja ilmoitti kohta lähtömme jälkeen pelkonsa Minnalle, joka vuorostaan puhui asian Boerille ja tämän perheelle. Mutta varoitus tapasi kuuroja korvia. Pieter-ukko oli suvainnut kerran myöntyä enemmistön tahtoon, mutta nyt hän oli päättänyt päästä perille kaikista vastuksista huolimatta. Pitkän päivämatkan jälkeen vankkurit seisautettiin, tehtiin leiri ja kaksi miestä vartioitsivat yön aikaan. Mutta Landela ja Nohemu olivat päättäneet seurata kasvinveljeni neuvoa, ell'ei vanha Boeri pysyisi laager'issa kunnes apu, jota Arnold Beidermann oli hakemaan lähtenyt, joutuisi. Vähäistä ennen päivän koittoa molemmat koettivat saada Hollantilaista viipymään leirissään, ja saatuaan kiellon vastineeksi he kääntyivät Minnan puoleen, pyytäen häntä liittymään heihin ja niin uhkaavaa vaaraa karttamaan. Mutta tähän neiti Beidermann ei suostunut, vaan sanoi, että koska isä kerran oli hänet vanhan Pieter Dirksen'in ja tämän perheen huostaan uskonut, niin oli hänen velvollisuutensa pysyä paikallaan. Nähdessään että hän oli luja aikeessaan ja huomatessaan että Boerit itsepäisesti alkoivat valjastaa, Nohemu varusti itselleen jauhopussin ja puikahti pensastoon, kädestä taluttaen vanhaa Landelaa, juuri kun aurinko rupesi pilkistämään ilmanrannalta.