Koska itse puolestani paloin malttamattomuudesta, hämmästytti pastorin levollinen ääni minua suuresti. Kurjan tulokkaan ilmaantuminen näytti hetkessä poistaneen mielenjänteen, johon tuo julma epätietoisuus oli ollut syynä, ja hän puhui, niinkuin puhuu kohtaloonsa tyytynyt mies, jonka sydän on murtunut.
"Antakaa muutamain miehistänne lähteä kanssani", sanoi tyttö Tsulujen kielellä; "ja antakaa niiden tuoda muassaan hiukan ruokaa. Landela on tuolla metsistössä, nälästä ja väsymyksestä uupuneena".
Nohemu'n opastamina saavuimme pian paikalle, minne hän oli seuralaisensa jättänyt, jolloin asetimme vanhan imettäjäni kuihtuneet jäsenet oksista tehdyille paareille ja kannoimme hänet niin huolellisesti leiriin. Hiukkanen ruokaa, varovaisesti annettuna, virkisti häntä piankin, ja suuri syy oli toivoon, että hänen voimansa huolellisen hoidon kautta palaisivat ja henki säilyisi; sillä Tsulut ovat sangen sitkeätä rotua ja saattavat kärsiä kolahduksia, jotka valkoisen ihmisen auttamattomasti sortaisivat.
Ja taaskin Arnold Beidermann'in käytös minua ihmetytti. Ei hän tähän saakka ollut Nohemu'lta yhtään kysymystä kysynyt, vaan käänsi kaiken huomionsa pitämään vaaria, että vanha Landela saisi soveliasta ravintoa. Vaikka tyttö koko ajan tuon laupeudentyön kestäessä oli hänen vieressään ja yksi ainoa lyhyt lause olisi houkutellut totuuden ilmi, jäi kysymys tekemättä, ja hän jatkoi säännöllisesti työtänsä saada tuota sokeata puolikuollutta Kafferilaista eukko-rukkaa tointumaan, näennäisellä huolettomuudella ja utelemattomuudella, joka minusta ylen kummalliselle näytti. Minä puolestani paloin kärsimättömyydestä kuulla tytön kertomusta, mutta Arnold'in mielen tyynyys silmäini edessä en uskaltanut hänen läsnäollessaan tehdä kamalaa kysymystä, vaikka tulevainen onneni niin suuressa mitassa riippui tiedoista, joita Nohemu saattaisi antaa. Hienotunteisuudesta kaikki kumppanimme olivat läheisyydestä poistunut, hyvin oivaltaen, että heidän läsnäolonsa olisi sopimaton, vaikka tosin heidän taitonsa Tsulujen kielessä ei ollut tarpeeksi riittävä, että olisivat pitkää haastelua tällä kielellä ymmärtäneet.
Ja ehkä lukijaa kummastuttaa, kuinka saattoi tapahtua, että niin puhelias nuori nainen, kuin Nohemu oli — tyttö, joka nautti haasteluista ja liverryksistä täydelleen yhtä paljon kuin ikänä kukaan muukaan hänen heimossaan — että hän saattoi olla suustaan lavertamatta uutisia, joita hän tiesi meidän niin tärkeää haluavan kuulla. Syy oli kahdenkertainen. Ensiksi kunnioitus vanhaa Landelaa kohtaan, jonka oikeus ikänsä nojassa oli kertoa hirmutapauksen erikoiskohdat; toiseksi — pitääkö mun sen mainitsemalla haihduttaman kaikki myötätuntoisuus, jota mahdollisesti tuota urheata lasta kohtaan olen herättänyt? — Toiseksi Nohemu oli liian ankarassa puuhassa huikean ruokavadin ynnä runsaan puhvelinpaisti-kimpaleen kimpussa, välittääkseen mistään muusta, kunnes oli nälän vaatimukset tyydyttänyt. Vanhalle, nääntyneelle imettäjäraukalleni täytyi antaa ravintoa varovasti; mutta hänen seuralaisensa oli terves, varteva nuori nainen, jonka suhteen sellaisista varokeinoista ei mihinkään ollut. Niin annoimme hänen auttaa itseään, ja, lyhyesti sanoen, hän käytti lupaa kelpo tavalla hyväkseen. Toivonpa ettei tämä tosiasia suinkaan halvenna tuota oivallista tyttöä nuorten romantillisten naisten silmissä, jotka mieluummin olisivat nähneet hänen puhkeavan valituksiin Minnan tähden, taikka menevän tainnuksiin kuultuaan, että Ula oli vihollisen leiriin lähtenyt, sen sijaan kuin hän nyt palautti voimansa ja toimikykynsä runsaasti nauttimalla eteensä tuotua muonaa. Nohemu oli hyvä lapsi, ja seurasi luonnon viittamaa uraa; ja heikkoudessani tunnustan, että katson hänen tehneen aivan oikein. Jos ei mikään muu auta tyttöä puolustamaan, niin sallittakoon mun mainita, että hän oli metsäläislapsi, jolle sivistyneen yhteiskunnan menot olivat tuiki tuntemattomat.
Ajanpitkään vanha Landela tointui tarpeeksi voidakseen puhua, ja samalla aikaa Nohemu sysäsi syvään henkäisten muonavadin luotaan. Kaikki vaitiolon välttämättömyys oli nyt lopussa; mutta kun ei Arnold yhtäkään kysymystä tehnyt, en minäkään uskaltanut puhua Ula'sta imettäjälleni, peljäten, että mainitsemalla hänen poikaansa saattaisin hänet juurtajaksain kertomaan kaikki, mitä eromme jälkeen oli tapahtunut. Mutta suureksi mielipahakseni vanha eukko vaan kujerteli kestämiään surkeuksia erämaassa ja kamalia kärsimyksiä, joita silmänsä hälle olivat tuonut. Tämä viimemainittu onnettomuus sysäsi kaiken muun syrjälle, ja hän näytti vähän väliä pitävän vanhan Pieter'in ynnä tämän perheen surmalla; ja Minnan olemassaolon hän tuntui tyyni unhoittaneen. Kuinka kovin tämä kärsimystäni koetti, on helposti ymmärrettävä asia, varsinkin kun Arnold Beidermann levollisesti kuunteli sokean valituksia, kysellen häneltä kärsimystensä laatua ja niitä vaaroja, joita hän oli kohdannut, mutta mainitsematta sanaakaan, joka olisi vanhan vaimon muistiin johdattanut sen seikan, että kysyjällä oli tytär, jonka kohtalosta emme vielä mitäkään tienneet — ainakaan en minä, sillä en pannut suurta arvoa näkyyn, jonka pahaenteisyys näytti tykkänään ystäväni tyydyttäneen.
Kärsivällisyyteni kävi viimein vastustamattomaksi, ja kysyin siis Landela'lta, eikö Nohemu voisi kertoa tapahtuneiden asiain vaiheita, johon hän antoikin suostumuksensa, vaikka puoliääneen mutisten, sairaan ihmisen näreällä kärsimättömyydellä ettei tytöllä mitään sen enempää ilmoitettavaa ole, mutta nuori kansa ei koskaan tyydy siihen mitä vanhempansa tietävät kertoa.
Nohemu, iloissaan, että puheenvalta oli saatu, oli juuri puhkeamaisillaan puhetulvaan, kun Arnold Beidermann, ylöspäin katsahtaen lausui tyynesti:
"Ota tyttö kerallasi ja kuuntele yksinäsi hänen juttuaan. Synkeän kertomuksen kuuleminen uudestaan tekisi vaan sydämeni raskaammaksi".
"Uudestaan!" huudahdin hämmästyneenä. "Kuinka on mahdollista, että voitte tietää asiain oikean taidan?"