Olin juuri levolle menemäisilläni, kun luokseni saapui sana, että minua tarvittiin tutkimaan erästä aseistettua Tsululais-soturia, jonka muutamat nostokkaistamme olivat kiinni kaapanneet vähän matkaa siitä paikasta, mistä virran yli oli kulkeminen. Hän oli jalonnäköinen metsäläinen, joka pelvottomasti kysymyksiimme vastatessaan meitä suoraan silmiin katseli, vaikka epäilemättä piti tiettynä asiana, että tutkinnon loputtua assegain pisto päästäisi hänet elämästä. Häneltä saimme kuulla että Sirayo oli poissa kuninkaan kraalissa, mutta että hänen poikansa olivat päättäneet kulkuamme ehkäistä. "Ja sen he tekevätkin", lisäsi tuo reipas soturi ylpeästi. "He ovat vannoneet olla maitoa maistamatta, kunnes ovat valkoiset miehet saaneet niellyiksi. He viruttavat keihäänsä teidän veressänne. Tappakaa nyt jos mielenne tekee". Ja hän kohotti paljaan rintansa ulospäin, surma-iskua saadakseen.
Sanoin hänelle, ett'ei häntä vastaan mitäkään pahaa ollut aikeissa; olihan vaan tarkoituksemme pitää hän luonamme, kunnes sota olisi päättynyt, eikä hänen tullut ensinkään turvallisuudestaan olla peloissansa. Poskensa kävivät tummiksi tätä kuullessaan ja rohkeasti hän sanoi: "onko Bube[20] vaimo taikka lapsi, koska noin halveksien häntä kohtelette?" Kun selitin, ett'ei milloinkaan ollut tapamme vankeja surmata, näytti hän joutuvan hämille ja tyytyi nyt filosofin kylmäkiskoisuudella vankeuteensa.
Tiedot, joita hältä saimme, eivät suuri-arvoisia olleet; ja kun yritin häneltä urkkia jotain Sirayon linnoituksen puolustuslaitoksista, niin ilmoitti hän paljo sellaista, jonka helposti huomasin olevan valhetta. Mutta en kumminkaan heittänyt kaikkea toivoa saada hänen suustaan kuulla, oliko Minna vielä siellä, ja tätä tarkoitusta varten laitoin Ulan vankia hänen säilytyspaikkaansa tervehtimään. Tuuma oli oivallinen, sillä kasvinveljeni osasi saada puheliaaksi nuoren soturin, joka silloin ilmaisi että tyttö oli usean muun naisen kanssa piiloitettu muutamaan läheiseen vuorenluolaan, ollakseen vaarasta vapaa, jos taisteluun tulisi käytäväksi.
Nämät olivat mulle hyviä uutisia, koska pelkäsin että tappiostaan hurjistuneet metsäläiset tappaisivat avuttomat vankinsa. Nytpä hän oli jokaiselta harhailevalta luodilta suojassa; ja todella huono onni olisi, ell'ei meidän, Ulan tarkan paikkaintuntemisen avulla, onnistuisi saada selkoa hänen piilopaikastaan. Täksi yöksi laskeuin kovalle vuoteelleni köykäisemmällä sydämmellä, kuin mitä moneen viikkoon olin tuntenut.
Kello kolmen ja neljän vaiheella seuraavana aamuna leiri oli jalkeilla — sodan ensi näytöksen esirippu oli nousemaisillaan. Kurkistin ulos telttani oviaukosta ja havaitsin että virran kohta oli taajaan usvaan peittynyt, joka verhosi vastapäätä olevan rannikon tykkönään näkyvistäni. Tämäpä, itsekseni arvelin, on viholliselle suotuisa asianhaara, ja kun rannalle päästyäni näin venhelautan jo hiljakseen uivan Tsulujen rannikkoa kohden, odotin vaan joka hetki saavani kuulla Sirayon soturien kiljunaa, tai nähdä parven assegaita lentävän joukkoihin, jotka venhelautalla olivat ko'olla. Mutta tämän käyrä sokka läheni kenenkään estämättä rantaa ja näin, kuinka ensimmäinen mies hyppäsi aivan eheänä rannalle. Ei siis ollutkaan vihollisen tarkoitus vastustaa pääsöä joen poikki.
Lauttaamiskeinot olivat jotenkin köyhät, ainoastaan äskenmainittu venhelautta, sitten toinen hirsilautta, jonka mukana olevat insinöörit olivat rakentaneet, sekä vihdoin vanha venherämä, mikä korkeintainsa tusinan miehiä kannatti. Näitä lauttavärkkiä ei airoilla eikä seipäillä kuljetettu, vaan hinattiin rannasta toiseen köysien avulla, niin että toimeen sangen vähän aikaa kului. Ratsumiehet ynnä suurin osa nostokkaista kulkivat kaalaamalla joen poikki, jossa virran rajuuden takia oli aika vastus pitää jalkojansa vakavina. Useat hevoset virran pyörre lakaisi mukanaan, mutta ei kumminkaan yhtään henkeä mennyt hukkaan, ja kello 7 aikaan koko armeija, päästyään aivan vahingotta leveän ja rajun virran poikki, oli kunnollisesti Tsulujen maalla.
Vieläkin sama usva lepäsi raskaasti yli seudun, eikä nousevan auringon onnistunut läpäistä sen paksua, harmaata vaippaa. Olimme nyt teillä varustettuin maiden ulkopuolella ja sakeassa sumussa oli hyvinkin vaikea eroittaa tuota mitätöntä polkua; mutta kärsivällisellä etsinnällä sen vihdoin tapasimme ja kulku alkoi niin että joukko ratsuväkeä kummallakin puolen päätti armeijamme.
"Tämä sumu on hyvin kiusallinen", huomautin Ulalle, joka tavallisuuden mukaan astui ratsuni rinnalla.
"Ja vielä monta tuntia se kestää", hän vastasi. "Miksikä emme sitä hyväksemme käytä, tunkeaksemme sisämaahan, kiertääksemme Ingnutu-kukkulan ympäri ja niin takaapäin tullaksemme vuorenluolille? Minä tunnen paikat perinpohjin ja takaan että perille pääsemme vihollisen äkkäämättä, jonka koko huomio on kiinni armeijan liikuntoja tarkastamassa. Niin saatamme Enamelan vapauttaa, ennenkuin itse rynnäkkö alkaakaan".
Aatos oli ihmeellisen sukkela ja täydellisessä sopusoinnussa omain harrastusteni kanssa. "Kuinka monta miestä tarvitsemme?" kysyin hätäisesti. "Ehkä sata riittää?"