Kulkumme oli pitkä ja kovin ikävä, ja sen kestäessä usea liittoveljistämme puikahti tyynesti pensaisin eikä enää sen ko'ommin naamaansa näyttänyt; mutta enin osa kuitenkin pysyi hyvin yhdessä, ja tammik. 6 p. (1879) saavuimme Helpmakaar'iin, jossa tapasimme melkoisen voiman jo ko'olla.
Minulle oli tämä kulku eteläänkäsin hyvin mieleen, koska se puhalsi yhä enemmän vireille palavimpia toiveitani; sillä jos tältä kulmalta marssittaisiin Tsulujen maahan, niin olisi Sirayon kraali ensimmäisiä varustuksia, joiden kimppuun tulisi käytäväksi, ja siellähän oli Minna vankina. Nyt sain olla yhtenä niitä voimia, jotka hänen pelastuksekseen olivat liikkeellä, ja kun en ollut suostunut mihinkään vakinaiseen soturi-virkaan, olin tilaisuudessa uhraamaan kaiken kykyni häntä vapauttaakseni. Vaikka mielelläni halusin voimaini takaa olla hallitukselle avullisena, en kuitenkaan sen kauvemmaksi ollut suostunut ajamaan asioita Swatsilais-kuninkaan kanssa ja pitämään ylijohtoa Mamban laager'issa, kuin että taitavia päällikkö-kykyjä ehtisi saapua miehiäni harjoittelemaan sekä muuttamaan ne metsäläisistä säännölliseksi sotaväeksi. Nykyinen asemani oli, tarkalleen määräten, siviilimiehen paikka, jossa toivoin olevani hyödyksi, joko tulkkina tai jonakin muuna, sen mukaan kuin tuttavuuteni maan-asukasten kanssa tekisi minulle huokeaksi toimittaa. En ollut sidottu mihinkään säännölliseen rykmenttiin tai joukkokuntaan, olin vaan irtaimesti asettunut nostokkaiden riveihin, otin selvän heidän arveluistaan, pidin huolta ett'ei heidän ennakkoluulojansa tarpeettomasti haavoitettu, ilmoitin heidän tarpeensa komentavalle upsierille, lyhyesti: toimitin yhdessä kaikenkarvaisia asioita. Sangen ymmälle joutuisin, jos mua käskettäisiin tarkalleen määrittelemään ja nimittämään virkani, mutta Taistelukykyinen Maan-asukasten Asiamies vastaisi kentiesi tyystimmin asiaa. Tehtäväni oli yksi noita omituisia, joita siirtolaissota maan-asukasten kanssa aina tuopi mukanaan; omat maamieheni katsoivat aina minuun, kun halusivat saada käskynsä musta-ihoisten tiedoksi, ja nämät taas puolestaan pitivät minua puhetorvenaan, vieläpä lisäksi, jollain salamyhäisellä tavalla, suojelijanaan. Kasvinveljeni oli mulle yht'aikaa palvelijana, ajutanttina ja seurakumppalina. Olin koettanut saada häntä voittamaan inhonsa ratsastamista vastaan, mutta aivan turhaan; hän kulki kuin kulkikin aina vaan jalkaisin, ja oli näin vaikeudetta seuraava minua mitä pisimmille, vaivalloisimmille tiedustusretkille.
Kun asemani oli tällainen — sillä jo kauvan sitten olin heittänyt päällikkötoimeni Mambassa — niin on helposti arvattava, kuinka suurella ilolla tervehdin sellaista sotaliikettä, mikä veisi minut nyrkin iskemän päähän siitä metsäläisestä, joka Minna Beidermann'ia piti vankinaan; ja kun näin soturien liikettä ja metelistä levottomuutta Helpmakaar'issa, en voinut muuta kuin luottamuksella toivoa, että lapsiraukan pelastus nyt pian oli koituva.
Mustain urhojemme ilo, hämmästys ja ihastus, kun säännöllistä sotaväkeä saivat nähdä, oli näkö, joka vaivansa maksoi. Heidän suunsa aukenivat ihmetyksestä, kunnes takaraiva näytti olevan todellisessa vaarassa pudota pois, ja sanat "Vou, vou" kaikuivat heidän huuliltaan jos jossakin ääniväreessä, kummastuksen huudosta alkain aina hurjaan ihastukseen saakka. Varsinkin oli tykistö tyhjentymätön ilon lähde, ja saipa toisinaan nähdä, kuinka joku roteva metsäläinen salavihkaa lähestyi kanuunaa sekä ojensi tumman käsivartensa tunnustaaksensa sitä, mutta tempasi nopeasti sormensa takaisin samassa kuin ne kylmään rautaan koskivat, ja kasvoissaan kuvastui silloin samallainen pelvon ja ilon sekainen vivahdus, kuin tavallisesti huomataan pelokkaan lapsen muodossa, joka ensikertaa painaa mummonsa nuuskarasian kannen auki lentämään.
Miehet saivat hetikohta ylleen kuluneita paitoja, kelvottomia punaisia lakkeja ynnä muuta koreutta, joihin puettuina he komeilivat äärettömällä pöyhkeydellä, vähääkään huomaamatta, kuinka paljon tuollaiset lisäkorut pilasivat heidän synnynnäistä ulkomuotoaan. Nämät ihmiset, niinkuin kaikkikin kesyttömät kansakunnat, ihastuvat lapsellisesti jokaisesta koristuksesta, jonka luulevat heidän ulkomuotoansa ylentävän.
Tammikuun 9:nnen päivän aamuna tarjosi Helpmakaar'in pieni varustusväestö vilkkaan näön. Teltit, jotka koko tienoon olivat kirjanneet, pantiin kokoon ja työnnettiin kuormavankkureihin, jotka pitkäin härkäryhmäin vetäminä hiljalleen vierivät Rodes Drift'iä kohden, noin kahdentoista penikulman päässä olevaan paikkaan; sillä tältä kohdalta oli kulkeminen Puhveli-virran poikki Tsulujen maahan. Tie oli, kaikesta vaivannäöstä huolimatta, jota sen korjaamiseksi oli tuhlattu, sangen kehnossa kunnossa, ja kovat rankkasateet olivat äskettäin huuhtoneet pois irtaimen saven sekä jättäneet korkeita multapenkereitä ynnä syviä raitioita, joihin usea noita raskaita vankkureja istui kiinni tahi vajosi, niin ajaksi hidastuttaen takana seuraavain vaunujen kulkua. Mutta miehissä vallitsi perinpohjin hilpeä mielentila, mikä teki kaikki pienet kiusat huokeiksi kantaa; päivänlaskussa saavuttiin Puhveli-virran äyräille ja Tsulujen maa levisi silmäimme eteen. Juuri jalkaimme juuressa aaltoili tuo leveä, pyörteinen virta, jonka laineet täytyi voittaa, ennenkuin muiden vihollisten kimppuun päästäisiin, eikä ollut suinkaan mikään vähäinen vaikeus kulkea yli tällaisen väkevän kymin, juuri urhokkaan vihollisen milt'ei silmäin alla.
Seuraavana aamuna kenraali seurueineen tuli paikalle, ja maan-asukkaista ko'ottu nostoväki kutsuttiin hänen tarkastettavakseen. Kullekin joukkokunnalle päällikkö lausui tulkin kautta muutamia sanoja, ankarasti käskien säästämään avuttomia ja haavoitettuja, sekä muistuttaen heille, että sen valtijaan, jonka lippua nyt palvelivat, oli tapana lieventää sodan julmuutta lempeydellä ja ihmisyydellä. Mieheni oivalsivat asian sangen hyvin, vaikka muutamat heidän arvelunsa kuuluivat jotenkin kummallisilta. Hajalle päästyään he kokoontuivat ympärilleni ja kysyivät, oliko oikein totta ett'ei ollut aikomus kyliä polttaa ja teurastaa asukkaita.
"On kuin onkin ihan totta", vastasin. "Englantilaiset ottavat vankeja ja pitävät petturin työnä surmata ihmisiä, jotka ovat antauneet".
"Vou, vou! Ihmeellistä! kummallista!" kuului joka taholta, ikäänkuin olisi aate ollut aivan uusi.
"Mutta syöväthän vangit paljon lihaa, joka sotureille paljo voimia lisäisi", arveli muuan verenjanoinen soturivanhus; ja vaikka lupasivat totella, oli tänlaatuinen sodankäynti silminnähtävästi enimmille täydellinen arvoitus.