"Ettehän millään saa heitä pois ajetuiksi", koetin todistaa, "sillä jok'ainoa Tsululainen koko maassa on valveilla; pian teidät ylivoima saavuttaa ja hakkaa palasiin. Heittäkää mieletön tuumanne ja käykää eteenkäsin. Vapaasti suostun teille yhtä monta nautaa antamaan, kun tehtävänne on tehty, ja niin vältätte suuren vaaran, mihin hullu aikeenne teidät on saattava".
Mutta tuolla ammovalla laumalla oli vastustamaton lumous seuralaisiini, ja sanani kaikuivat kuuroihin korviin, vaikka Ula kyllä voimiensa takaa minua säesteli.
"Voimmehan äkkiarvaamatta paimenten kimppuun karata ja tappaa joka miehen", väitti pää-yllyttäjä; "voimme ajaa karjan johonkin turvalliseen paikkaan ja taas yhtyä teihin vuoren kukkulalla, ennenkuin määrätty hetki lyö".
Olin aivan epätoivoissani, koska selvästi nä'in, että koko yritys näin oli hukkaantuva; mutta kunnon Kafferilaisemme on luonnostaan karjanvaras; se on hänen sydämmyksiinsä kiinni kasvettunut, eikä uhkauksista enempi kuin todistuksista ja järkevistä puheistakaan mitään hyötyä ollut. "Henget ovat karjan tiellemme tuoneet ja meidän täytyy se omaksemme saada", kuului vastustamaton vastaus, joka minua joka miehen suusta kohtasi.
"Ethän ai'o samaan hurjuuteen liittyä?" kysyin Ula'lta, hengähtämättä hänen päätöstään odottaen.
"En ai'o", hän vakaasti vastasi. "Lähdetään eteenpäin, veli, kahden; me itse vapautamme Enamelan. antakaa meille kymmenen minuutia aikaa, ennenkuin hyökkäyksenne te'ette", hän sanoi maamiehiinsä kääntyen, jotka äänettömästi sen pään-nyykäyksellä myönsivät. "Tule, Kuta, lähtekäämme"; ja hän upposi taajaan pensastoon, minne häntä oitis seurasin.
Hurjasti ponnistelimme tietämme ylöspäin; mutta paljoa aikaisemmin kuin määrätty aika oli umpeen kulunut, ilmoitti kauvas kajahtava karjuminen ynnä kiitäväin sorkkain töminä, että entiset seuralaisemme olivat rynnäkkönsä aloittaneet. Hetkeäkään viipymättä tunkeuimme tiheikön ja piikkipensastoin läpitse, naarmuista, tölmäyksistä ja alituisista lankeemisista huolimatta, sekä saavuimme vihdoin lakealle tasangolle, joksi vuoren huippu oli muodostunut. Olin surkean uuvuksissa yht'aikaa ruumiillisesta väsymyksestä ynnä alituisista loukkauksista, ja heittäydyin maahan epätoivon tuskassa. Mutta Ula sanoi että muutama satamäärä kyynärää veisi meidät luolalle, missä hän joskus ennenkin oli suojaa hakenut; ja jaloilleni nousten seurasin häntä lymypaikkaan.
Ensimmältä tunsin ankaran halun puhjeta soimauksiin noita lurjuksia vastaan, jotka härkälauman takia olivat minusta yhdellätoistakymmenennellä hetkellä karanneet; mutta, kuten muulloinkin, kasvinveljeni katseli asiaa aivan toisessa valossa ja näytti pikemmin heidän erkanemisestansa olevan mielissään, kuin päinvastoin.
"Antaa niiden mennä", hän sanoi hilpeästi. "He ovat järkensä menettäneet ja tahtovat päästä hengestään. Kun aamu ehtii, saatte nähdä että ilmankin heitä yhtähyvin tulemme toimeen. Syödään nyt ensin ja sitten nukutaan", hän päätti, ottaen esille pienen jauhopussin; "me tulemme kaikkia voimiamme tarvitsemaan".
Mulla oli pullonen paloviinaa mukanani, jonka avulla huuhtelimme vähät varamme kuivaa jauhoa alas kurkustamme; ja tämän tehtyämme kumpikin laskeuimme nukkumaan. Olin juuri levottomaan uneen vaipumaisillani, kun Ulan ääni sattui korvaani näin: