"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan —"
Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti kadulta pihalle.
"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran kirkkoa vastaan!"
"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita varten."
"Takaisin patriarkan luo!"
Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle — ja koko maailmaan.
Minne nyt?
Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin sokeassa raivossaan.
Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi kuin majakka myrskyssä… Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet. Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten kannatti elää.
Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun, jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi. Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät, ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.