Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän vieraineen poistuessa.
"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.
"Hm — barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa, jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."
"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.
"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut? Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."
"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"
"Tuota — eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on —. Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin — olethan kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."
Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli nähnyt!… Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia kuvioita.
Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas, kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti… Siellä sisällä oli varmaan hän!… Viimeinkin!… Filammonin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!… Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko talosta… Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa, hänen ainoa pyrkimyksensä?… Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut mitään? Jos hän jotain sanoisi… Jos hän olisi edes näyttänyt tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään… Siinä hän oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla, kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä, joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan Filammoniin.