"Ah olisimmepa me vain rikkaita!" tyttö huokasi.
"Te olisitte silloin hyvin onneton, neiti hyvä. Uskokaa kirppua, joka on sitä perin pohjin koetellut."
"Mutta me voisimme silloin lunastaa veljeni! Nyt emme voi saada rahaa ennenkuin pääsemme takaisin Afrikaan."
"Emmekä sittekään", upseeri matalalla äänellä sanoi. "Sinä unhoitat lapseni, että olen koko maatilamme pantannut, pannakseni legionani liikkeelle. Emme saa salata, itseltämme asiain todellista tilaa."
"Ah, ja hän on vankina! Hänet myydään orjaksi, tai ehkä — ehkä, ristiinnaulitaan, kun hän ei ole roomalainen! Voi, voi, hänet naulitaan ristille!" ja tyttö purskahti katkeraan itkuun… Äkkiä hän pyyhkäsi pois kyyneleensä ja kasvonsa kirkastuivat jälleen. "Ei, suo anteeksi, isä! Jumala on omaansa suojeleva!"
"Neiti hyvä," Rafael sanoi, "jos teistä todella tuntuu sellainen veljenne kohtalo vastenmieliseltä, ja tarvitsette muutamia likaisia kolikoita, joilla hänet pelastaisitte, niin voinen ehkä minä auttaa teitä Ostiaan päästyämme."
Tyttö silmäili hyvin epäilevästi hänen ryysyjään; mutta karahti sitte äkkiä punaiseksi ja pyysi siten anteeksi ajatuksiaan.
"Niin on, miten näette hyväksi olettaa. Mutta minun koirani on ollut teille jo niin kohtelias, että luulen hänen mielellään lahjoittavan teille kaulanauhansa. Menemme sitte rabbiinien luo ja järjestämme kaikki asiat oikealle tolalle. Elkää nyt itkekö! Minä vihaan itkua ja penikoiden vikinä jo riittää murhenäytelmämme musiikiksi."
"Rabbiinien? Oletteko juutalainen?" upseeri kysyi.
"Juutalainen olen, herrani. Te ymmärtääkseni, olette kristitty, ja sen vuoksi ehkä emmitte vastaanottaa lahjaa — teidän lahkonne ei yleensä siekaile anastaessaan — meidän uppiniskaiseen ja uskottomaan heimoon kuuluvalta mieheltä. Elkää sentään peljätkö omantunnon vaivoja, sillä sydämeltäni olen yhtä vähän juutalainen kuin kristitty."