Mutta olihan Wulf kuitenkin ainoa petturi. Muut gootit olivat yksimielisiä siitä, että Hypatia oli jotenkin hullu nainen, kun kulutti kauneutensa ja nuoruutensa puhuakseen aasinratsastajille. Ja Pelagia nousi muulinsa ja gootit hevostensa selkään vaeltaakseen riemukulussa jälleen kotiinsa.
Mutta Pelagian sydän oli voitonriemussakin surullinen. Oikea ja väärä olivat hänelle yhtä tuntemattomia käsitteitä kuin sadoille tuhansille muillekin barbaarille.
Hänen itsetajuntaan katsoen, ei hänellä ollut sielua enempää kuin muulillakaan, jolla hän ratsasti. Hän oli luonnostaan suuri kujeilija, iloinen, kekseliäs ja viisas, ja kun hänen kreikkalaista kauneudenaistiaan oli nuoruudesta asti järkiperäisesti kehitetty, oli hänestä tullut kieltämättä paras eläinnäyttelijätär, tanssijatar ja soittajatar, joka tyydytti Aleksandrian teatterin ylellistä makua. Lapsuudestaan saakka oli hän elänyt vain huvitellakseen ja turhamaisuuttaan tyydyttääkseen, eikä kaivannut mitään muuta. Mutta hänen kiintymyksensä goottilaisen rakastajansa voimakkaaseen miehuuteen — taikka oikeammin sen kunnioitus — oli herättänyt hänessä uuden halun. Hän halusi pitää hänet luonaan — elää häntä varten — seurata häntä maailman loppuun vaikka rakastajansa häneen kyllästyisikin, kohtelisi häntä huonosti, hylkäisi hänet. Ja vähitellen olivat Wulfin ivapuheet saaneet hänet pelkäämään, että amaali ehkä sittekin hänet hylkäisi… mistä syystä, sitä hän ei osannut arvata. Mutta mitähän naisia nuo alrunat olivat, joista Wulf lauloi ja joista amaali ja hänen miehensä puhuivat aivan kuin olisivat ne olleet eivät ainoastaan häntä vaan heitä itseäänkin jalompia olentoja? Ja mitähän se oli, jonka Wulf oli Hypatiassa löytänyt ja joka oli tuon karkean ja jäykän soturivanhuksen taivuttanut hänen jalkojensa juureen ja saanut hänet antamaan Hypatialle julkisen tunnustuksen… Ei se ollutkaan vaikea arvata… Mutta miksi se teki Hypatian ja muut samanlaiset niin puoleensavetäviksi… Ja tuo pieni luonnonlapsi parka tuijotti hämillään outoihin kysymyksiin samoin kuin ehkä perhonen kummastelee kirjanlehteä, jolle se on lentänyt. Hän oli surullinen ja tyytymätön — ei kuitenkaan itseensä, sillä olihan hän täydellinen Pelagia — vaan toisten omituisiin päähänpistoihin. Miksi ei kukin tahtonut olla niin onnellinen kuin voi olla? Ja kenpä olisi paremmin tiennyt kuin hän, miten olla onnellinen ja saattaa muutkin onnellisiksi?
"Katsos tuota vanhaa munkkia tuolla katukäytävällä, Amalrik! Miksi hän noin minuun tuijottaa? Käske häntä menemään tiehensä."
Munkki, jota hän tarkoitti, oli kunnioitusta herättävä vanhus, valkopartainen ja miellyttävän näköinen. Tämä näytti sanat kuulleen sillä hän kääntyi säpsähtäen poispäin ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti Pelagian hämmästykseksi itkemään.
"Mitä hän moisella käytöksellään tarkoittaa? Tuo hänet heti luokseni! Tahdon tietää syyn", Pelagia huudahti tahtoen saada ajatuksillensa uuden suunnan.
Eräs gootti meni heti itkijän luo, joka vastustelematta tuli Pelagian muulin viereen.
"Miksi niin säädytön olit, että minun silmieni edessä rupesit itkemään?" Pelagia kärsimättömästi tiuskasi.
Vanhus katsoi häneen surullisen hellästi ja vastasi hiljaa aivankuin ei olisi tahtonut muiden sanojansa kuulevan:
"Miten voisinkaan olla itkemättä kun näen niin kauniin olennon, kuin sinä olet, olevan ikuiseksi helvetin tuleen tuomittu?"