"Tässä on hiireni, hyvät herrat," vanhus vastasi hymyillen kumartaen kun kätensä Filammonin käsivarrelle laski ja näytti hämmästyneelle nuorukaiselle Arseniuksen miellyttävät piirteet ja taaksepäin kaareutuvan korkean otsan.
"Isäni!" huudahti Filammon jälleennäkemisen ensi huumauksessa, mutta sitte — hän oli jo kauan odottanut jotain tällaista kohtausta, mutta kun se nyt viimeinkin oli tapahtunut, hän valahti kuolon kalpeaksi. Oppilaat huomasivat hänen mielenliikutuksensa.
"Irti hänestä, sinä Vanha Heautontimorumenos! Hän kuuluu nyt meidän veljeskuntaamme. Munkille eivät pojat kuulu enempää kuin vaimotkaan. Hätistämmekö hänet pois sinua puolestasi, Filammon?"
"Elkäähän liiaksi komeilko, hyvät herrat; gootit ovat vielä kuuluvissa!" vastasi Filammon, joka jo oli oppinut miten nokkavia vastauksia oli annettava. Kun hän pelkäsi nuorten keikarien pistopuheita eikä tahtonut, että Arsenius, jota hän kunnioitti ja rakasti, joutuisi heidän pilansa esineeksi, veti hän vanhuksen hiljaa mukaansa ja läksi hänen rinnallaan vaieten astumaan katua ylös. Pelolla hän odotti mitä tuleman piti.
"Ja nuoko ovat ystäviäsi?"
"Taivas varjelkoon! Minulla ei ole muuta yhteistä moisten elukoiden kanssa kuin liha, veri ja paikka luentosalissa."
"Sen pakananaisenko?"
Kuten peloissaan olevat nuorukaiset tavallisesti tekevät, tarttui Filammonkin epätoivoisesti käsiksi itse asiaan vain siksi että hän pelkäsi Arseniuksen ottavan sen aivan tyynesti puheeksi.
"Niin, sen pakananaisen. Luonnollisesti tapasit Kyrillon ennenkuin tänne tulit?"
"Tapasin, ja —"