"Ahaa, isäni!" Filammon huudahti. Hän oli iloinen aina kun sai vaihtaa keskustelunainetta, mutta samalla vähän levoton ja epäluuloinen, kun selvään huomasi että Arsenius oli päättänyt välttää käyntinsä varsinaisen tarkoituksen mainitsemista. "Sinä se siis olitkin, jonka tuolla kadun toisessa päässä näin pysähtyvän ja puhuttelevan Pelagiaa. Mitähän sanomista sinulla moiselle olennolle olikaan?"
"Jumala tiesi. Joku salainen myötätuntoisuus liikutti sydäntäni…
Lapsi parka! Mutta miten sinä tulit hänet tuntemaan?"
"Koko Aleksandria tuntee sen häpeämättömän kauhistuksen", sanoi eräs ääni heidän vieressään. Puhuja ei ollut kukaan muu kuin pikku kantaja, joka koko matkan oli seurannut ja tarkastellut heitä. Nyt hän ei enää jaksanut kauempaa hillitä kieltään. "Hyvä olisi monelle rikkaalle nuorukaiselle, ollut, ettei Mirjam olisi muutamana onnettomana päivänä tuonut häntä tänne Atheenasta."
"Mirjam?"
"Hän juuri, munkki. Ei se nimi kuulemma ole tuntematon palatseissa eikä orjamarkkinoilla."
"Muuan ilkeäsilmäinen juutalaisakkako?"
"Juutalainen hän on, kuten nimestäkin jo voinette päättää. Mitä hänen silmiinsä tulee, niin pidän niitä tai pidin niitä, sillä hänen vääryyttä kärsineen kansansa on fanaattinen roskajoukkonne aikoja sitte karkoittanut Aleksandriasta — samalla kertaa jumalaisina ja demoonisina, nimittäköötpä kurjat, taikauskoiset munkit niitä miksi tahansa."
"Mutta miten sinä poikani tunnet tuon Pelagian. Hänen seuransa ei ole sinulle sopiva."
Filammon kertoi peittelemättä matkastansa Niilillä ja Pelagian kutsusta.
"Ethän toki hänen luoksensa mennyt?"