Filammonin ensimmäinen ajatus oli pujahtaa pakoon ja Arseniuksellakin näytti oheen sama aikomus tarttuessaan toverinsa käsivarteen.
"Ei!" nuorukainen ajatteli. "Enkö ole vapaa mies ja filosofi?"
Pyörähtäen tulijoihin päin jäi hän odottamaan vihollisiaan.
"Ahaa, nuori luopio! Olette siis löytänyt hänet, kunnianarvoisa, huonosti kohdeltu herrani. Jumalalle kiitos näin pikaisesta menestyksestä!"
"Hyvä ystävä," Arsenius väräjävällä äänellä kysyi, "mikä sinut tänne tuo?"
"Enhän toki voinut jättää teidän pyhyyttänne turvatta tuon katalan nuorukaisen ja hänen turmeltuneitten toveriensa solvausten ja raakuuksien esineeksi. Olemme seurailleet teitä koko aamun sydän täynnä nöyrää levottomuutta."
"Suuret kiitokset, mutta huolenpitonne on nyt kuitenkin tarpeeton. Poikani tässä, jolta olen vain hellyyttä saanut osakseni, ja jonka toden teolla luulen olevan viattomamman kuin puheistanne voisi luulla, aikoo kaikessa rauhassa liittyä jälleen seuraani. Vai kuinka Filammon?"
"Voi isäni," Filammon väkinäisesti sai sanotuksi "uskaltanenkohan puhua suoraan — mutta minä en voi seuraasi liittyä."
"Et voi?"
"Minä vannoin etten ennen astuisi sen kynnyksen yli, kuin —"