"Kostakaa Hierakas, siunattu marttyyri!" "Kostakaa kirkon kärsimät vääryydet!" "Alas pakanoiden, juutalaisten ja barbaarien suosija!" "Alas Hypatian suosikki!" "Tyranni!" "Teurastaja!"
Tämä viimeinen arvonimi sattui niin joukon hienoon makuun, että samassa kajahti huuto "tappakaa teurastaja!" ja muuan raivoisa munkki yritti kiivetä vaunuihin. Eräs henkivartijoista sysäsi hänet alas; mutta samassa oli hän itsekin maassa. Munkit tulivat yhä lähemmäksi. Vartijat, jotka huomasivat vihollisia olevan kymmenen yhtä vastaan, heittivät kiireimmän kautta aseensa pois ja pötkivät pakoon. Seuraavassa tuokiossa olisi Hypatian ja jumalien toivo ollut ikuisesti mennyttä kalua, ja Aleksandria olisi menettänyt hallitsijansa, joka oli hienoimmin sivistynyt mies Välimeren eteläpuolella, ellei apu olisi odottamatta tullut. Mutta kuka ja mikä oli vaarassa siitä ennätämme saada tuonnempana kuulla.
2 Luku.
VALON VÄLÄHDYS.
Viimeinen sinertävä viiru Sardinian mantereesta häipyi nopeasti luoteiseen taivaanrantaan ja tasainen tuuli keinutteli Heraklianuksen laivaston jäännöksiä epätoivoisella kotimatkalla Afrikan rantoja kohti. Sininen taivas oli pilvetön ja kimaltelevilla laineilla paistoi ylt'ympäriinsä valkoisia purjeita. Ne näyttivät nyt häpeätä ja pettymystä, kauhua ja tuskaa kuljettaessaan yhtä iloisilta kuin vajaa kuukausi sitte, jolloin ne vain rajattomia toiveita ja hurjaa uskallusta eteenpäin kiidättivät. Kenpä voisi mitata sen kurjuuden, joka tuohon pakomatkaan liittyi?… Ja kuitenkin oli se vain vähimmän tunnettu ja jokapäiväisin tuon murheen ajan murhenäytelmistä, vain vähäpätöinen korahdus siinä hirveässä kuolonkamppailussa, joka Lännen Babylonista loppua teki. Sen aika oli tullut… Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään oli ennustanut, se kypsyi tuskassa ja vaivassa hyvin ansaittuun tuomioonsa. Ylellisyyden avulla se oli kansoja hirmuvaltansa alla pitänyt, perustanut voimansa petettyjen orjiensa eläimellisiin taipumuksiin. Mutta se oli pettänyt itseänsä vielä enemmän kuin orjiansa. Katkerasti se sai kokea, etteivät sen maalliset vasallikuninkaat olleetkaan antaneet valtaa ja voimia sille itselleen, vaan tuolle salaperäiselle pedolle, johon sen valtiomahti oli perustettu. Heidän julmuudestaan ja nautinnonhimostaan, jota Rooma itse oli niin ovelasti heissä kiihoittanut, tulikin sen kirous ja häviö… Pyhimysten verestä juopuneena, itserakkautensa ja kateutensa sokaisemana se ei älynnyt että se oli vuosisatojen kuluessa keskuudestaan hävittänyt kaiken jalon, puhdistavan, uudesta synnyttävän, kaiken jumalaisen. Se oli nyt raihnainen ja vanhuuden höperö, jokaisen uuden seikkailijan helppo saalis, omien orjiensa orja… "Ja maalliset kuninkaat, jotka hänen kanssaan olivat syntiä tehneet, vihasivat porttoa ja tekivät hänet autioksi ja paljaaksi ja söivät hänen lihansa ja polttivat hänet tulessa."… Kaikkialla aistillisuutta, hajaannusta, vihaa, petosta, julmuutta, epävarmuutta ja pelkoa… Jumalan vihan malja valui yli äyräittensä… Mikä on kaiken tämän loppu oleva, kysyi kukin toiseltaan ja sai vastaukseksi aina "parempi on kuolla kuin elää."
Oli kuitenkin yksi laiva tuossa surullisessa laivastossa, jossa vallitsi rauha keskellä häpeää ja kauhua, keskellä haavoitettujen valituksia ja nälkäisten huokauksia, keskellä sulaa epätoivoa. Suuret kolmi- ja nelisoutuiset laivat sivuuttivat paon kiireessä hitaat kuljetuslaivat vähääkään välittämättä vaikka jättivätkin suurimman osan tovereistaan jälkijättöinä turvattomiksi. Ainoastaan yhdestä pienestä kalastaja-aluksesta ei kuulunut kirouksia ja sadatteluja, kun nuo suuret alukset sen sivuuttivat. Toinen toisensa perästä niitä pohjoiselta ulapalta ilmestyi. Ne olivat kuin satajalkaisia merihirviöitä, jotka kuin pelosta olisivat ähkyneet ja värisseet joka kerta kun airot loiskahtaen veteen iskivät. Niiden mahtavat kyljet halkoivat kohisten laineita ja niiden keuloista gorgo tai kimeera, norsu tai villisika tuijotti kuparisine silmineen Afrikan rannikkoa kohti aivankuin nekin, samoinkuin ihmisetkin, joita ne kuljettivat, eivät olisi mitään muuta kuin pikaista pakoa ajatelleet. Toinen toisensa jälkeen riensivät ne ohi ja tuon tuostakin kajahti niiden perästä huuto, joka sai kaikkien sydämet jähmettymään: keisarin neapelilainen laivasto ajaa takaa täyttä vauhtia… Ja pienen aluksen väki katsoi äänettömänä ja vakavana vanhan prefektin äänettömiin kasvoihin ja Victoria näki hänen värisevän ja kääntävän katseensa muualle… Ja Victoria nousi puhumaan karkeille sotureille kuin jumalatar ja huusi korkealla äänellä:
"Jumala omiansa varjelee!" Ja he uskoivat häntä ja olivat ääneti.
Niin kului monta päivää ja monta laivaa sivuutti venhosen. Lopuksi olivat hitaat kuljetuslaivatkin jättäneet jälkeensä tuon purren, joka pyrki eteenpäin vain yhden nelikulmaisen purjeen avulla, ja se oli nyt yksin meren ulapalla.
Mutta missä oli Rafael Aben-Ezra?
Hän istui Branin pää polviensa välissä venheen keulaan laaditun tilapäisen katoksen edustalla, joka suojeli haavoitettuja auringolta ja tyrskyiltä. Siinä istuessaan hän kuuli Victorian ja tämän veljen äänet, kun he kuni palvelevat enkelit antoivat sairaille hoivaa tai lukivat heille taivaallisen toivon ja lohdutuksen sanoja — mihin hänen koditon sydämensä ei tuntenut osalla olevansa.