Nyt oli Pietarin vuoro vaijeta. Seurassaan parvi armeliaisuusveljiä etenivät hengenmiehet synkännäköisinä sataman edustalla olevan avaran avonaisen paikan yli ja katosivat sitte äkkiä johonkin likaseen kujaan, joka vei merimiesten ahtaaseen kurjuudenpesään. Jätämme heidät sinne armeliaisuutta harjoittamaan ja pysyttelemme hienoston lailla komealla valtakadulla kunnellaksemme edelleen kahden hienon ystävämme keskustelua neljän: rotuhevosen vetämissä upeasti koristetuissa vaunuissa.
"Hyvä, raikas tuuli tuolla ulapalla, Rafael — hyvä vehnälaivoillekin."
"Joko ne ovat lähteneet?"
"Jo — miksi niin? Ensimmäisen laivueen lähetin kolmisen päivää sitte ja loput valmistautuvat tänään matkalle."
"Vai niin — hm —. Ette ole siis kuullut mitään Heraklianuksesta?"
"Heraklianuksesta? Kautta — pyhimysten; mitä minun vehnälaivani kuuluvat Afrikan käskynhaltijaan?"
"Oh, ei mitään. Eihän se ole minun asiani. Hän vain menee kapinoimaan… Mutta johan olemmekin ovellanne."
"Menee mitä?" Orestes kauhistuneena kysyi.
"Kapinoimaan ja Roomaa valloittamaan."
"Hyvä jumalat — Jumala, tarkotan! Uusi kiusankappale! Käykää sisään ja kertokaa kaikki surkuteltavalle prefekti-orja-paralle — puhukaa hiljaa, taivaan tähden! Toivoakseni eivät nuo palvelijaroistot kuulleet sanojanne."