Sellaista puhetta pitivät Hypatia ja Orestes keskenään puolituntisen sen jälkeen kuin Filammon oli saatettu uuteen asuntoonsa.
Hypatia loi prefektiin tyynen, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi ylenkatsetta, vaan samalla hieman pelkoakin.
"Ja mikähän lienee vaikuttanut tämän äkillisen innon jalossa prefektissä? Neljä kuukautta ovat lupauksesi olleet täyttämättä."
Hän ei maininnut miten iloiseksi hän sydämessään olisi tuntenut itsensä, jos ne edelleenkin olisivat jääneet silleen.
"Olen tänä aamuna saanut sanomia, jotka kohteliaisuudesta ensin mainitsen sinulle. Tahdomme pitää huolta, että koko Aleksandria ennen päivän laskua tuntee ne. Heraklianus on voittanut."
"Voittanut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.
"Hän on voittanut ja Ostian luona täydellisesti tuhonnut keisarin sotajoukon. Niin kertoo sanansaattaja, johon täydellisesti saatan luottaa. Ja vaikka sanoma osoittautuisikin vääräksi, niin voin estää huhun siitä leviämästä — miksi muuten olisinkaan prefekti? Sinä epäilet? Etkö älyä että asiamme on voittanut, jos vain viikonkaan verran voimme pitää tätä kuvittelua vireillä?"
"Miten niin?"
"Olen jo neuvotellut kaupungin kaikkien virkamiesten kanssa, jok'ainoa heistä on ollut kyllin viisas luvatakseen minulle apuaan — vaikka tietysti edellyttäen Heraklianuksen menestystä. Kaikki ovat yhtä tyytymättömät kuin minäkin pappien hallitsemaan Bysantiumin hoviin. Sitäpaitsi ovat asemien päällysmiehet jo puolellani, samaten kaikki joukot pitkin Niilin vartta. Ah, olet kuvitellut minun olleen toimettomana näinä neljänä kuukautena, mutta sinä unohdat olevasi itse palkintoni kaikista vaivoistani! Voinko hidastella, kun minulla on sellainen päämäärä silmieni edessä?"
Hypatiaa värisytti, mutta hän vaikeni. Orestes jatkoi: