"Siellä Myrsinitiksessä vasta hauskasti kävi. Ausurialaiset tulivat juuri kun kansa oli aamu jumalanpalveluksessa kirkossa. Sotilaat tietysti juoksivat henkensä edestä pakoon ja piiloutuivat luoliin, jättäen koko asian pappien huoleksi."
"Jos nämä kuuluivat sinun hiippakuntaasi, niin enpä epäile etteivät he olisi osoittautuneet piispansa arvoisiksi."
"Ah, jospa kaikki pappini — ja kansani myöskin — olisivat heidän kaltaisiaan!" sanoi Synesius, joka suuren osan ikäänsä satulassa viettäneenä voi huoletta puhella täyttä karkua ratsastaessaankin. "He rukoilivat Jumalalta voittoa, asettuivat talonpoikain etunenään ja menivät maurilaisia vastaan erääseen kapeaan solaan. Siellä heidän rohkeutensa hieman lannistui. Faustus, diakooni pitää silloin heille puheen, satuttaa kuten nuori David rosvopäällikköä kivellä, joka tunkee tämän aivoihin, ryöstää hänet aito homeerisella tavalla ja ajaa ausurialaiset pakoon heidän oman päällikkönsä miekalla; hän palaa kotiin ja pystyttää, sittekun siten on pelastanut koko laakson, voittopatsaan oikeaan klassilliseen tyyliin."
"Sinun pitäisi tehdä hänestä arkkidiakooni."
"Jos voisin niin lähettäisin hänet ja hänen kaupunkilaisensa laakerilla seppelöittynä maakuntaan ja huudattaisin joka torilla: nämä ovat Jumalan miehiä! Mutta mitähän väkeä nuo lienevätkään, joita vastaan ausurialaiset kamppailevat? Talonpojat olisivat jo ammoin saaneet surmansa, ja sotilaat olisivat pötkineet pakoon. Onpa oikein ihme tässä maassa taistelu, joka kestää koko kymmenen minuuttia. Ketähän ne mahtavat olla? Nyt näen heidät, ja he tappelevat kuin miehet. Kaikki ovat jalkasin paitsi kaksi, eikä jalkaväkiosastoa pitäisi olla monen peninkulman laajuudella."
"Minäpä tiedän ketä ne ovat!" huudahti Rafael kannustaen äkisti ratsuaan. "Tuntisin nuo varukset tuhanten joukosta. Ja kantotuolikin on heidän keskessään! Eteenpäin miehet, ja iskekää kuin henkenne edestä!"
"Hiljaa!" Synesius huusi. "Luota vanhaan soturiin, joka ehkä — voi, että hänen tarvitsee sanoa mitään sellaista! — on paras mitä enää elää tässä poloisessa maassa. Ratsastakaa tuota notkoa pitkin ja käykää äkkiä barbaarien sivustan kimppuun! Silloin ne eivät voi nähdä meitä ennenkun olemme kahdenkymmenen askeleen päässä niistä. Ahaa, onpa vielä pari asiaa, jotka sinun tarvitsee oppia, Rafael."
Riemuissaan taistelun toivosta sankarillinen piispa antoi pienen joukkonsa tehdä mainitun kiertoliikkeen. Viisi minuuttia myöhemmin joukko syöksyi sotahuutonsa kajahuttaen ja ampuen kokonaisen nuolisateen viidakosta tiheimpään taisteluntuoksinaan.
Ratsastajakahakka on aina melkein samanlainen. Sotahevosten töminää, kalpojen välkettä, viisi minuuttia hurjaa hämminkiä, ja sitte huomaavat ne ratsurit, joita naapuriensa polvet eivät ole syösseet satulasta ja jotka eivät ole silponeet päitä omilta hevosiltaan vihollisratsujen asemasta, ihmeekseen että joko he tai viholliset kiitävät pakoon — vaikkei kenties yksi isku kymmenestä ole tehonnut kummallakaan puolella. Niinpä Rafaelkin huomasi useita kertoja turhaan yritettyään iskeä maahan joitakuita maurilaisia, äkkiä seisovansa päällään hyvin häpeällisessä asennossa keskellä lukemattomia hurjasti liikehtiviä hevosjalkoja. Välttää yksiä oli samaa kuin joutua toisten tielle; sen vuoksi hän filosofin tyyneydellä pysyi paikoillaan ja mietiskeli miltä mahtaa tuntua jos nyt nuo potkaisevat häneltä pääkopan rikki — kunnes viimein kaikki hevosjalat olivat poissa, ja hän älysi hyvin nöyränä lyyhöttävänsä polvillaan erään muulin turvan edessä, jonka selässä kookas ja arvokkaan näköinen, piispanpukuun puettu mies aivan tyynenä istui. Sen sijaan että Rafaelin tavoin olisi purskahtanut nauruun, outo ratsastaja juhlallisesti kohotti kätensä ja antoi juutalaiselle siunauksensa. Mutta tämä hypähti pystyyn antamatta lainkaan arvoa moiselle kohteliaisuudelle, katsahti ympärilleen ja huomasi ausurialaisten hajanaisissa parvissa nelistävän mäenrinnettä ylöspäin sekä Synesiuksen seisovan hänen vieressään ja pyyhkivän veristä miekkaansa.
"Onko kantotuoli turvassa?" olivat Rafaelin ensimmäiset sanat.