"Mikähän noista kolmesta oli sen miehen lähimmäinen, joka joutui ryövärien käsiin, jollei juuri se, joka osoitti hänelle armeliaisuutta? Totisesti, ystäväni Rafael Aben-Ezra, sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta."
"Minkä Jumalan valtakunnasta?" Rafael viekkaasti kysäsi.
"Isäsi Abrahamin Jumalan, jota tänä iltana, jos se on Hänen tahtonsa, saat nähdä meidän palvelevan. Synesius, onko sinulla kirkkoa, missä voin pitää iltajumalanpalveluksen ja lausua kehoituksen sanoja näille lapsilleni?"
Synesius huokasi.
"On siellä raunio, joka kuukausi sitte oli kirkko."
"Ja on vieläkin. Ihmiset eivät ole asettaneet sinne Jumalan läsnäoloa, eivätkä he sitä voi karkoittaakaan sieltä."
Sen jälkeen lähetettiin metsästysparvia eri tahoille kaatamaan kaikenlaista riistaa, ja sittekun ennen illan tuloa oli hankittu jotenkin runsas varasto saalista, lähtivät kaikki kotiinpäin. Viktoria jätettiin Synesiuksen vanhan emännöitsijän huomaan, ja sotilaat kulkivat kaikki kirkkoon. Synesiuksen palvelijat, jotka eivät olisi ymmärtäneet latinankielisestä jumalanpalveluksesta mitään, valmistivat sillä välin vielä lämpimästä riistasta illallista.
Rafaelista tuntui sangen omituiselta istua näiden savusta mustuneiden pylväiden ja alaspudonneiden kattohirsien välissä, ja kuunnella, miten hänen kansansa vanhat ylevät hebrealaiset psalmit kajahtelivat juuri samoin sävelin, joita — rabbiinien puheen mukaan — oli käytetty jumalanpalveluksessa Jerusalemin temppelissä… Nämä psalmit, rukoukset, kiitokset, siunaukset, yksinpä ulkonaiset menotkin olivat kauttaaltaan samanlaiset kuin Israelissa; niistä henki esiin hänen omien esi-isiensä ajatuksia ja sanoja. Rafaelin suonissa juoksi sen miehen verta, joka oli kirjoittanut Sananlaskukirjan, josta Augustinuksen diakooni nyt latinankielellä luki tekstin… Oliko se erehdystä, teeskentelyä, vai palvelivatko he todella, kuten kuvittelivat, vanhaa Jumalaa, Häntä, joka oli puhunut kasvoista kasvoihin hänen esi-isiensä kanssa, ihmisten alkukuvaa, Abrahamin ja Israelin ystävää?
Nyt tuli saarna, ja Augustinuksen hetkeksi vaipuessa rukoukseen kukistetun alttarin ääressä, ja särkyneen katon aukoista paistavan kuun hohteen valaistessa jokaisen rypyn hänen kuihtuneilla kasvoillaan, Rafael odotti kärsimättömästi että hän alottaisi. Mitähän tuo hienostunut väittelijä, pakanallisen kaunopuheisuuden entinen opettaja, tuo sivistynyt ja oppinut tutkija, tuo intopyhä selibaatti ja teosofi sanoisikaan näille raaoille, sodassa harmaantuneille sotilaille, traakilaisille, markomanneille ja gallialaisille, jotka surumielisen totinen ilme kasvoillaan istuivat odottaen hänen sanojaan? Mikähän ajatus tai tunne olikaan yhteistä Augustinukselle ja hänen seurakunnalleen?
Vihdoin Augustinus alotti saarnansa, ensin tehtyään ristinmerkin.
Tekstinä oli eräs äsken luetuista psalmeista, sotahymni Moabista ja
Amalekista ja Palestinan vanhoista rajataisteluista. Mitähän hän
siitä saisikaan kokoon?