Nainen vastasi vain puistatuksella ja nyyhkytyksellä. Filammon huomasi hunnun poimuen alla hyvintunnetun sahraminvärisen vaipan, syöksyi vieraan luo kuin jalopeura karitsan kimppuun — ja sulki syliinsä sisarensa.
Huntu putosi tämän kauniilta otsalta. Hän katsoi tuokion ajan säikähtyneesti ja kysyvästi veljensä silmiin, mutta näki niissä vain rakkautta. Ja puristaen sydämen sydäntä vastaan veli ja sisar vaihtoivat pyhiä suudelmia ja painautuivat yhä lähemmä toisiaan, aivankuin riistääkseen itseltään viimeiset epäilykset keskinäisestä sukulaisuudestaan.
Useita minuutteja kului äänettömän riemun vallitessa. Filammon ei rohjennut puhua, ei rohjennut kysyä mikä siskon tänne oli tuonut, ei rohjennut muistuttaa häntä hirvittävästä nykyisyydestä kyselemällä menneisyydestä, ammoin sitte unohdetuista vanhemmista, heidän kohtalostaan. Eikö hänelle ollutkin kylliksi, että vihdoin viimein oli saanut sisarensa takaisin, että tämä oli tullut vapaasta tahdostaan, että kadonnut lammas oli palannut hänen luokseen? Pelagia nojasi poskeaan hänen poskeaan vastaan ja heidän kyyneleensä sekautuivat.
Vihdoin sisar sanoi:
"Minun olisi pitänyt tuntea sinut… luulenpa että tunsin sinut ensi hetkestä alkaen. Kun ne puhuivat kuinka yhtänäköisiä me olimme, sykki sydämeni rajusti ja muuan ääni kuiskasi… mutta minä en tahtonut kuulla sitä. Häpesin tunnustaa veljeäni, jota vuosikausia olin etsinyt ja ikävöinyt; häpesin ajatella että minulla oli veli. Oi jumalani, eikö minulla ollut syytä hävetä!"
Hän kiskasihe irti veljestään ja viskautui lattialle.
"Polje minua, kiroa minut — elä vain erota minua hänestä!"
Filammon ei hennonut vastata hänelle, mutta hän teki vasten tahtoaankin surullisesti eittävän eleen.
"Niin, kutsu minua siksi mikä olenkin — miksi hän äskettäin kutsui minua — mutta elä vie minua pois! Lyö minua, kuten hän teki… tee mitä tahdot, mutta elä vain erota minua hänestä!"
"Löikö hän sinua? Jumalan kirous kohdatkoon hänet!"