"Ainakin tuo nuori näytti hiukan häpeävän asiataan. Puhu nyt hiljaa,
Wulf, niin pidänpä silmällä, ettei kenkään kuuntele ovella."
Filammon kohtasi odottamattomia vieraitaan närkästyneen kysyvällä katseella. Mitä oikeutta heillä tai kelläkään-oli tunkeutua hänen luoksensa sellaisena onnettomuuden ja häpeän hetkenä? Mutta seuraavana tuokiona häneltä riisti luonnon vanha Wulf, joka kävi hänen luokseen, katsoi häntä silmiin kasvoissaan sellainen ilme, josta oli mahdoton erehtyä, ja ojensi hänelle ison ruskean kätensä.
Filammon otti sen vastaan; sitte hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
"Sinä teit oikein! Olet urhea poika! Jos olisit tullut tapetuksi, niin olisit saanut kuoleman, jota ei kenenkään miehen olisi tarvinnut hävetä."
"Siis olit siellä?" nyyhki Filammon.
"Niin, me olimme siellä."
"Ja mikä on vielä enemmän", sanoi Smid, kun poloinen nuorukainen tämän vastauksen kuullessaan väänneksihe häpeästä, "eräillä meistä oli suuri halu hypätä alas päästämään sinut pulasta. Ainakin muuan mies, jonka minä tunnen, tunsi sinä hetkenä vanhan verensä kuohuvan yhtä kuumana kuin nelivuotiaan. Ne koirat! Ja että ne lopuksi vihelsivät tytön ulos! Ah, että ennenkun kuolen, saisin tunnin ajan iskeä niiden joukkoon!"
"Senpä tilaisuuden saatkin", Wulf sanoi. "Poika, haluathan saada sisaresi haltuusi?"
"Se on mahdotonta, vallan mahdotonta. Hän ei ikinä jätä — Amaaliaan."
"Oletko varma siitä?"