"Tahdotko siis lakata luennoimasta? Yhä pahempaa vain! Silloin olemme vallan hukassa."
"Olemme jo nyt hukassa. Oresteelta emme saa mitään apua. Tunnen sen miehen liiaksi hyvin, jotten epäilekään, etteikö hän huomenna anna meitä alttiiksi kristittyjen raivolle, jos hänen oma kurja henkensä — vaikkapa vain hänen kurja virkansakin olisi vaaranalaisena."
"Se on liiankin totta — vain liian totta!" ukkoparka huokasi, väännellen epätoivoisasti käsiään. "Mitä meistä tulee, tai oikeammin sanoen sinusta. Mitäpä merkitsee miten poloisen hyödyttömän vanhan tähtientutkijan käy? Kuolkoon hän vain — huomenna tai ensi vuonna, se on hänelle vallan sama. Mutta sinä — mutta sinä! Paetkaamme kanavaa pitkin! Voimme hyvin raapustaa kokoon — ilman noita jalokiviäkin, joita hyljit — tarpeeksi rahoja maksaaksemme matkan meren poikki Ateenaan, ja siellä, Plutarkoon luona, olemme täysin turvassa. Hän, jopa koko Ateena, lausuu sinut tervetulleeksi. Me kokoamme ympärillemme uuden koulun, ja sinusta tulee Ateenan kuningatar niinkuin olet ollut Aleksandrian."
"Ei, isäni! Mitä tiedän, sen tästä lähin pidän omana salaisuutenani. Hypatia on tästä päivästä lähtien oleva yksinään kuolemattomien jumalien seurassa."
"Ethän toki tahdo jättää minua?" huudahti ukkoparka säikähtyneenä.
"En ikinä!" Hypatia vastasi, ja purskahtaen oikeaan inhimilliseen itkuun, hän heittäytyi isänsä rinnalle. "En ikinä, en ikinä, sinä niin hyvin henkeni kuin ruumiillisen olentoni isä — sinä, joka olet kasvattanut ja opettanut minua — sinä, joka hennosta lapsuudestani lähtien olet kehittänyt sieluani, jotta se kykenisi käyttämään siipiään, — sinä ainoa ihminen, joka ei koskaan ole väärinkäsittänyt, ei koskaan estänyt, ei koskaan pettänyt minua!"
"Lapseni, kalleimpani! Ja minä, joka olen sinun turmiosi syy!"
"Et, tuhat kertaa et! Vain minua on moittiminen. Minä rupesin tekemisiin maailmallisen valtiotaidon kanssa."
"Minä houkuttelin sinut uskomaan, jotta kykenin suorittamaan sen mihin niin ajattelemattomasti olin ryhtynyt. Elä syytä itseäsi, jollet tahdo murtaa sydäntäni! Voimme jälleen tulla onnellisiksi yhdessä. Munkki rohkenee olla ypöyksin ulkona korvessa, asuntonaan palmunlehdistä kyhätty maja, lähteen vesi ja lehdon taatelit ravintonaan — emmekö me sitte rohkenisi sellaisessa asunnossa olla onnellisia yhdessä?"
"Aijotko siis paeta?"