"Päästä purjeet, laske laiva luisumaan,
Tyynen virran viedä hiljaa aalloillaan.
On lyhyt elon tie — se lepohon kun vie,
Nukkuos rinnallani!"
"Mitä siihen sanot, Wulf?" huudahtivat useat äänet.
"Kuulkaa Asgaardin laulua, te goottilaiset soturit! Eikö Almarik kuningas sitä rakastanut? Enkö laulanut sitä hänelle Cæsarien palatsissa kunnes hän vannoi, niin kristitty kuin olikin, lähtevänsä etelään pyhää kaupunkia etsimään? Ja kun hän meni Valhallaan ja laivat kärsivät haaksirikon Sicilian rannalla ja Ataulf balttilainen kääntyi takaisin kuin laiska koira ja nai roomalaisten tyttären, jota Odin vihaa, ja vaelsi takaisin pohjoiseenpäin, Galliaan, enkö siellä Messinassa laulanut teille kaikille Asgaardin laulua siksi kuin te vannoitte seuraavanne amaalia läpi tulen ja veden, kunnes löytäisimme Odinin kartanot ja hän itse omalla kädellään ojentaisi meille simasarven? Kuulkaa se nyt uudelleen, goottilaiset soturit!"
"Ei sitä laulua!" amaali karjasi tukkien korvansa molemmilla käsillään. "Tahdotko taas saada meidät verenhimoisiksi pedoiksi juuri kun olemme alkaneet lauhtua ja käsittää mitä varten elämä on meille annettu?"
"Kuulkaa Asgaardin laulua! Eteenpäin Asgaardiin, goottilaiset sudet!" huusi muuan. Kaikki tahtoivat nyt saada äänensä kuuluviin.
"Emmekö jo seitsemän vuotta ole vaeltaneet ja taistelleet?"
"Emmekö ole juoneet verta siksi paljon, että se riittää tyydyttämään Odinin kymmeneenkin kertaan? Jos hän meitä tarvitsee, tulkoon itse meitä johtamaan?"
"Vetäkäämme edes vähän henkeä ennenkuin uudelleen lähdemme liikkeelle."
"Wulf [= susi] prinssi on nimensä kaltainen eikä väsy koskaan, hänellä on talvisuden jalat allaan, mutta eihän niitä siltä meillä tarvitse olla."
"Ettekö kuulleet, mitä munkki sanoi? Emme koskaan pääse niiden koskien ohi."