5 Luku.
PÄIVÄ ALEKSANDRIASSA.
Sillä välin oli Filammon goottineen yhä liukunut myötävirtaan. He sivuuttivat toisen toisensa perästä ikivanhoja kaupunkeja, jotka nyt olivat kuihtumassa, ja kanavan suita, jotka, kuten edellisetkin, nyt olivat roomalaisten sorto- ja kiskomispolitikan vaikutuksesta nopeasti rappeutumassa samoin kuin ne pellotkin joita ne kastelivat. Eräänä iltana saapui venhe lopulta suureen Aleksandrian kanavaan. Yön aikana meloivat he yli Mareotisjärven syvyyksien, joissa tähdet kiiluen tuikkivat, ja seuraavan aamun sarastaessa huomasivat olevansa keskellä maailman suurimman merisataman lukemattomia mastoja ja meluisia laivasiltoja. Muukalaisten kirjavat parvet, kaiken maailman kielten surina, suunnattomat kauppatavara- ja vehnäkasat, jotka kuivassa ilmassa olivat taivasalla, Roomaan lähtevien jyvälaivojen muodottoman suuret rungot, jotka monikerroksisina törröttivät korkeina kuin uivat palatsit, taampana sisäsataman rakennukset — kaikki nämä ja sadat muut ihmeet saivat nuoren munkin ajattelemaan, ettei maailma ainakaan ensi silmäyksellä näyttänyt hyljättävältä. Hedelmäkasojen edessä, jotka markkinavenheet olivat tuoreina kaupunkiin tuoneet, näkyi laivasilloilla laumottain mustankiiltäviä neekeriorjia, jotka auringonpaisteessa loikoen ja kompasanoja lennätellen pälyivät ostajaparviin tutkivasti ja omalla tavallaan keimaillen. Eivät he ainakaan näyttäneet olevan sitä mieltä, että muutos erämaan aherruksista kaupungin ylellisyyteen olisi muutos pahempaan. Filammon käänsi silmänsä pois turhuutta katselemasta; mutta minne hän katseensa suuntasikin, uutta turhuutta se vain kohtasi. Tämä uusien esineiden paljous pani hänen päänsä pyörälle ja kaikkialta kuuluva melu huumasi hänen korviaan. Vähältä piti, ettei hän senkään vertaa kyennyt tyyntymään, että voi käyttää hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta päästä pakoon vaarallisilta seuralaisiltaan.
"Halloo!" huusi Smid, aseseppä, kun Filammon töytäsi laivasillalle johtaville portaille, "et kai aijo juosta tiehesi jättämättä meille hyvästi?"
"Jää minun luokseni, poika", Wulf vanhus virkkoi. "Minä pelastin sinut ja sinä olet minun mieheni."
Filammon pysähtyi empien.
"Olen munkki ja Jumalan mies."
"Eihän se esteenä liene. Minä teen sinusta soturin."
"Aseet, joilla taistelen, eivät ole lihasta ja verestä, ne ovat rukoukset ja paastoaminen", vastasi Filammon parka, joka jo tunsi, että hän tuhat kertaa paremmin tarvitsisi niitä aseita Aleksandriassa kuin konsaan erämaassa. "Antakaa minun mennä! En ole teidän elämäänne luotu. Minä kiitän teitä, siunaan teitä, minä rukoilen teidän puolestanne, herra, mutta antakaa minun mennä!"
"Hän on jänishousu!" karjasi puolen tusinaa ääniä. "Miks'et antanut, meidän tehdä hänelle niinkuin tahdoimme, Wulf prinssi? Mitä muuta kiitosta voitkaan munkilta odottaa!"