"Puolustakaa sitte itseänne. — Käännös perinpäin, miehet. Ne vain vähän räyhäävät."
Ja teräspukuinen ilmiö pyörähti samassa ympäri ja helisten ja rämisten hävisi kasarminportin pimeään kitaan. Väkijoukko, jonka tie taas oli vapaa, ryntäsi nyt entistä rajummin eteenpäin.
Filammon seurasi mukana, mutta pettyneenä. "Vain vähän räyhäävät!" Pietari selitti tovereilleen miten älykkäitä he olivat olleet kun "olivat piilottaneet vangit keskelleen ja pitäneet heidän suunsa tukossa siksi kuin olivat päässeet kasarmin ohi". "Onpa siinäkin kehuskelemisen aihe", Filammon ajatteli, "kun on kysymys miehistä, jotka tekevät ja erottavat kuninkaita ja Cæsareja!" "Vain vähän räyhäävät!" Hän ja parabolaanien veljeskunta — jonka hän oli kuvitellut maailman etevimmäksi järjestöksi — ja Aleksanterin kirkko, kristittyjen murhaaminen ja yhteisen uskon vainoaminen, kaikki oli noille neljällekymmenelle miehelle niin arvotonta ettei se edes ansainnut heidän huomiotansa. Voimastaan ja hyvästä järjestyksestään tietoisina tunsivat he olevansa täydessä turvassa kymmenien tuhansien kurissa pidettävien keskellä. — — Hän vihasi noita sotureja. Siksikö, etteivät he kirkon asiasta välittäneet, tai siksikö etteivät he pitäneet väliä siitä veljeskunnasta, jonka sangen tärkeänä jäsenenä hän piti itseään juutalaisista vainoojista äskettäin saavuttamansa Simsonin voiton takia? Joka tapauksessa hän kuitenkin seurasi sen pienen kantajan neuvoa ja tunsi itsensä sangen vähäpätöiseksi.
Ja vielä vähäpätöisemmäksi tunsi hän itsensä — hän oli näet nuori eikä tahtonut joutua naurunalaiseksi — kun väkijoukon pysäytti eräs nainen, joka muutamasta ikkunasta huusi sille, ettei Aleksanterin kirkko ollutkaan tulessa, että hän oli ollut talon katolla, minkä muutkin olisivat voineet tehdä elleivät olisi olleet hulluja y.m. y.m. ja että kirkko seisoi siellä yhtä hyvässä turvassa ja yhtä ruman näköisenä kuin ennenkin. Vastaukseksi lensi väkijoukosta muutamia tiilenkappaleita vaimoa kohti, joka hävisi ikkunasta sulkien sen. Väkijoukko jäi seisomaan paikalleen; kyseltiin toisiltaan ja huomattiin vähitellen, että oli käynyt kuten tavallisesti tällaisissa rahvaslaumoissa: ei kukaan ollut nähnyt kirkon palavan eikä edes henkilöä, joka sen olisi omin silmin nähnyt. Ei edes oltu millään suunnalla nähty tulipalon kajastusta eikä tiedetty kuka oli hölyn siitä pannut alkuun. Lyhyesti sanoen tultiin siihen lopputulokseen, että Aleksanterin kirkolle oli matkaa pari peninkulmaa ja että jos se oli tulessa, se oli jo ennättänyt joko palaa tai pelastua. Jos taas se ei ollut tulessa, niin olihan yöilma lievimmin sanoen kolea, ja jos siitäkään ei välittäisi, niin olihan juutalaisia väijyksissä — itse paholainen tiesi, miten paljon heitä oli — jok'ainoalla kadulla heidän ja kirkon välillä. Eiköhän siis ollut parasta viedä vangit varmaan paikkaan ja pyytää arkkipiispalta tarkempia ohjeita? Ja väkijoukko alkoi pienissä parvissa hajaantua kukin taholleen kunnes toista mieltä olevat huomasivat jääneensä aivan yksin ja juutalaisten tikareita peläten kiiruhtivat hekin muiden jälkeen.
Säikähdettyään muutamia kertoja aivan pahanpäiväiseksi huudosta "juutalaiset ovat kimpussamme!" — jolloin muutamat, turhasta hälyytyksestä mielettöminä, pakenivat naapuritalojen sisäänkäytäviin, otettiin siellä varkaina kiinni ja lähetettiin sittemmin pakkotyöhön — saapui joukkue lopulta Serapeiumiin. Siellä oli luonnollisesti toinen väkijoukko vastassa ja tulijoille kerrottiin, että heitä oli vedetty nenästä, että Aleksanterin kirkko ei ollut ollenkaan syttynyt tuleen, että juutalaiset olivat murhanneet tuhansittain kristityitä, — vaikka kukaan ei ollut nähnyt useampaa kuin kolme kuollutta, niihin luettuna se pappi parka, joka makasi ruumiina asunnossaan, — ja että koko juutalainen väestö marssi kristittyjä vastaan. Näiden uutisten johdosta katsottiin parhaimmaksi vetäytyä arkkipiispan talolle niin pian kuin mahdollista, pönkittää ovet kiinni ja valmistautua piiritystä kestämään. Siinä työssä teki Filammon oikeita ihmetöitä. Hän repi irti puuosat huoneista ja kiviä suojusmuurista. Lopulta pisti jollekin tyyniluontoisemmalle päähän, että eiköhän kuitenkin olisi parempi odottaa jotain vakavampia enteitä rynnäköstä, ennenkuin talolle suurempia turmioita tehdään.
Viimein kuultiin raskaiden askelien lähenevän katua alas. Silmänräpäyksessä olivat kaikki ikkunat täynnä uteliaita kasvoja ja Pietari, joka tiesi että kuumalla vedelläkin voi sangen tehokkaasti puolustautua, juoksi alas kuumentamaan suuria kattiloita. Kirkkaassa kuunvalossa välkkyi rivi kypärejä ja haarniskoja. Kiitos Jumalan! Soturithan siellä tulivatkin!
"Joko juutalaiset tulevat?" "Onko kaupungilla rauhallista?" "Miksi ette näitä konnuuksia estäneet?" "Tuhansia ihmisiä surmattiin teidän torkkuessa!"
Näillä ja muilla samanlaisilla huudahduksilla tervehdittiin sotureita. Vastaus kuului:
"Yöpuillenne nukkumaan, te kaakattavat kanat! Muuten pistämme kanakoppinne tuleen!"
Äkäiset huudot olivat vastauksena tähän kohteliaaseen huomautukseen, ja soturit, jotka hyvin tiesivät ettei näiden aseettomien sananmiesten kanssa ollut leikkimistä eivätkä ollenkaan halunneet saada kivi- tai kuumavesisadetta korvillensa, marssivat pitemmittä puheitta tiehensä.