"Taikka jalopeuran" — Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää suuria sanoja.
"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita ja myrkkyä!"
Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.
7 Luku.
NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.
Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä, kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita. Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin, joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi, että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä, luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista, että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi, että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa. Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa? Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi päästä siitä osalle?
Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen niiden vapauttavan hänet mietteistään.
Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.
Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.
Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin", jatkoi keskusteluaan.