Silloin yksi heistä huusi: "Kuka meitä vanhoiksi soimaa?" Ja toinen:
"Tuo ääni on ihmislapsen ääni."
Ja Perseus sanoi: "Enhän minä teitä soimaa, vaan kunnioitan teidän vanhuuttanne. Minä olen yksi ihmisten lapsista ja uroista. Olympoksen hallitsijat ovat minut lähettäneet teidän luoksenne kysymään tietä Gorgon luo."
Silloin yksi heistä sanoi': "Olympoksessa on uudet hallitsijat, ja kaikki mikä on uutta on pahaa." Ja toinen: "Me vihaamme sinun hallitsijoitasi ja uroita ja kaikkia ihmislapsia. Me olemme titaanien ja gigantien sukua ja gorgonein ja muinaisten syvyyden hirviöiden heimoa." Ja kolmas: "Kuka on tuo uhkarohkea ja hävytön mies, joka kutsumatta tunkeutuu meidän maailmaamme?" Ja ensimmäinen sanoi: "Milloinkaan ei ole ollut sellaista maailmaa kuin meidän eikä tule olemaankaan: jos me annamme hänen nähdä sen, niin hän hävittää kaikki." Silloin yksi huusi: "Anna minulle silmä, että näkisin hänet"; ja toinen: "Anna minulle hammas, että purisin häntä." Mutta kun Perseus näki, että he olivat hupsuja ja kopeita ja että he vihasivat ihmislapsia, niin hän jätti säälimisen sikseen ja sanoi itsekseen: "Ei hätä lakia lue; jos tässä pidän pitkiä puheita, niin joudun surman suuhun." Sitten hän hiipi aivan heidän lähelleen ja odotti siksi kunnes he alkoivat kuljettaa silmää kädestä käteen. Ja kun he haparoivat ja kopeloivat käsillään, niin hän kurkotti varovaisesti kättään, kunnes yksi heistä pisti silmän siihen, luullen sitä sisaren kädeksi. Sitten Perseus juoksi pois ja nauroi ja huusi:
"Julmat ja kopeat eukot, teidän silmänne on minulla; ja minä heitän sen järveen, jollette neuvo minulle tietä Gorgon luo ja vanno, että neuvotte oikein." Silloin Harmaat sisaret itkivät ja ulisivat ja toruivat; mutta turhaan. Heidän täytyi sanoa totuus, vaikk'ei Perseus paljoa viisastunutkaan siitä, mitä he sanoivat. "Sinun täytyy mennä, hupsu poika", he sanoivat, "etelää kohden, auringon ilkeään, häikäisevään paisteeseen, kunnes sinä tapaat Atlas-jättiläisen, joka kannattelee taivaan kantta. Ja sinun täytyy kysyä hänen veljentyttäriään Hesperidejä, jotka ovat yhtä nuoria ja hupsuja kuin sinä itsekin. Ja anna nyt meille takaisin silmämme, sillä me olemme unohtaneet kaiken muun."
Perseus antoi heille silmän takaisin, mutta he eivät käyttäneetkään sitä, vaan rupesivat torkkumaan ja vaipuivat sikeään uneen ja muuttuivat jäämöhkäleiksi; ja jonkin ajan kuluttua vuoksi tuli ja pyyhkäsi heidät pois. Ja nyt he jäävuorten näköisinä ajelehtivat ikuisesti vesiä ja itkevät kohdatessaan auringonpaisteen ja hedelmällisen kesän ja lämpimän etelätuulen, joka täyttää nuoret sydämet ilolla.
Mutta Perseus riensi etelää kohden jättäen taakseen lumen ja jään, Peräpohjolaisten saaren ja Tinasaarten ja pitkän Iberian rannikon ohi, ja aurinko nousi yhä korkeammalle päivä päivältä kesän kirkkaan, sinisen meren ylle. Ja tiirat ja lokit lentelivät nauraen hänen ympärillään ja kutsuivat häntä leikkimään kanssansa, ja delfiinit hypähtelivät ilosta hänen ohi kulkiessaan ja tarjoutuivat kantamaan häntä selässänsä. Ja kaiken yötä vedenneidot lauloivat ihanasti ja tritonit puhalsivat simpukkatorviaan ja leikkivät kuningattarensa Galateian ympärillä, kun hän ajoi helmikoristeisissa näkinkenkävaunuissaan. Päivä päivältä aurinko nousi yhä korkeammalle ja pulpahti yhä nopeammin mereen yöksi, vielä nopeammin taas noustakseen sieltä aamunkoitteessa. Ja Perseus liiteli laineiden yli kuin lokki, eivätkä hänen jalkansa ensinkään kastuneet; ja hän hyppäsi aallolta aallolle, eivätkä hänen jäsenensä ensinkään väsyneet, ja viimein hän näki kaukana mahtavan vuoren, joka hohti aivan ruusunpunaisena laskevan auringon valossa. Vuoren juuri oli metsien peitossa ja sen huippua ympäröivät pilvenhattarat; ja Perseus arvasi, että siellä oli Atlas, joka kannattelee taivaan kantta.
Hän lähestyi vuorta ja hyppäsi rannalle ja kulki kukkulaa kohden. Ja hän näki lempeitä laaksoja ja vesiputouksia ja korkeita puita ja kummallisia sananjalkoja ja kukkasia, mutta ei yhdestäkään notkosta noussut savua, ei näkynyt taloa eikä mitään ihmisen merkkiä.
Viimein hän kuuli suloisten äänten laulua; ja hän arvasi, että hän oli tullut Iltatähden tyttärien, Hesperidien puutarhaan.
Heidän laulunsa oli kuin satakielten liverrys lehdossa, ja Perseus pysähtyi kuuntelemaan heidän lauluaan; mutta mitä he lauloivat, sitä hän ei saattanut ymmärtää; ei hän eikä yksikään ihminen moneen sataan vuoteen hänen jälkeensäkään. Sitten hän astui vähän lähemmäksi ja näki heidän tanssivan käsi kädessä lumotun puun ympärillä, jonka oksat taipuivat kultahedelmien painosta. Kiemurassa kolmijalan ympärillä oli lohikäärme vanha Ladon, tuo uneton käärme, joka iäti siellä makaa kuunnellen impien laulua ja pitäen vahtia vaanivin silmin.
Perseus pysähtyi, ei senvuoksi, että hän olisi pelännyt lohikäärmettä, vaan senvuoksi että hän kainosteli noita ihania impiä; mutta kun he näkivät hänet, niin hekin pysähtyivät ja huusivat hänelle vapisevin äänin: