Kun hän ajoi ruokoiselle rannalle, niin hän näki Argon liukuvan jokivartta ja siinä joukon uroita, kauniita ja voimakkaan näköisiä kuin Taivahiset aseineen ja panssaripaitoineen, jotka kiilsivät ja kimaltelivat joen valkoisessa usvassa nousevan auringon valossa. Mutta komein kaikista oli Iason; sillä Hera rakasti häntä ja oli antanut hänelle kauneutta ja pituutta ja peloittavaa miehuutta.
Kun he lähestyivät toisiaan ja katsoivat toisiansa silmästä silmään, niin uroot pelkäsivät Aietesta, joka tuli vaunuissaan hohtaen kuin itse isänsä, loistava Aurinko; sillä hänen vaatteensa olivat kalliista kultakankaasta ja hänen diadeemansa säihkyi kuin tuli; ja kädessään hän piti jalokivin koristettua valtikkaa, joka tuikahteli kuin tähdet; ja kopeasti hän heitä katseli kulmainsa alta, ja kopeasti ja kovalla äänellä hän puhui:
"Keitä te olette ja mitä varten te olette tulleet tänne Kytaian rannoille? Ettekö ensinkään välitä minun vallastani ja kansastani, kolkhilaisista, jotka minua palvelevat eivätkä koskaan ole uupuneet taistelussa ja jotka kyllä tietävät, kuinka hyökkääjät on vastaan otettava?"
Ja uroot olivat hetken vaiti tuon iäkkään kuninkaan kasvojen edessä. Mutta Hera, tuo kunnianarvoisa jumalatar, antoi Iasonille rohkeutta, ja tämä nousi seisomaan ja huusi vastaukseksi: "Me emme ole merirosvoja emmekä laittomia miehiä. Me emme ole tulleet ryöstämään emmekä ottamaan orjia sinun maastasi. Minun setäni, Poseidonin poika, Minyain kuningas Pelias on lähettänyt minut hakemaan Kultaista taljaa ja tuomaan sen kotia. Eivätkä nämä toisetkaan, minun uljaat kumppanini, ole mitään maineettomia miehiä; sillä toiset heistä ovat Taivahisten poikia ja toiset maankuuluja uroita. Emmekä mekään konsanaan uuvu kesken taistelun ja osaamme mekin antaa iskuja ja ottaa niitä vastaan. Mutta nyt me haluamme olla vieraina sinun pöydässäsi, sillä se on parasta molemmin puolin."
Silloin Aieteen viha kuohahti kuin rajutuuli. Hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän kuunteli Iasonin puhetta; mutta hän painoi kiukkunsa syvälle sydämensä pohjaan ja puhui lempeästi ja viekkaasti:
"Jos te tahdotte kolkhilaisteni kanssa tapella taljasta, niin silloin on monen miehen kuoltava. Mutta tahtoisitteko tosiaankin tappelemalla voittaa tuon taljan minulta? Niin vähän kuin teitä on, että helposti teidät saatan voittaa ja lastata laivanne teidän ruumiillanne! Jos tahtoisitte kuulla minun neuvoani, niin huomaisitte paljon paremmaksi valita parhaimman miehen joukostanne tekemään ne työt, jotka minä hänelle määrään. Silloin minä annan hänelle Kultaisen taljan palkaksi ja te saatte kaikki suurta kunniaa osaksenne."
Niin sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ajoi ääneti takaisin kaupunkiinsa. Ja Minyain uroot istuivat vaiteliaina ja murheellisina ja kaipasivat Heraklesta ja hänen voimaansa; sillä ei ollut hyvä mennä noita tuhansia kolkhilaisia vastaan koettelemaan peloittavaa sotaonnea.
Mutta Khalkiope, Phriksoksen leski, palasi itkien kaupunkiin; sillä hänen mieleensä muistuivat hänen minyalainen puolisonsa ja kaikki nuoruuden ilot, kun hän katseli puolisonsa heimolaisten kauniita kasvoja ja heidän pitkiä kultakiharoitaan. Ja hän kuiskasi sisarelleen Medeialle: "Miksi pitäisi noiden kaikkien uljaiden miesten kuoleman? Minkätähden isäni ei anna heille taljaa, niin että puolisoni henki pääsisi rauhaan?"
Ja Medeia sääli sydämessään uroita, ja Iasonia enin kaikista; ja hän vastasi: "Meidän isämme on julma ja hirmuinen; kukapa saattaa voittaa Kultaisen taljan?" Mutta Khalkiope sanoi: "Nuo miehet eivät ole meidän miestemme kaltaisia; ei ole olemassa mitään, jota he eivät uskaltaisi tai tekisi".
Ja Medeia ajatteli Iasonia ja hänen uljasta ryhtiänsä ja sanoi: "Jos heidän joukossaan olisi edes yksikin uskalias mies, niin näyttäisin hänelle, kuinka talja olisi voitettavissa."