"Sellaista tanssia emme ennen ole nähneet", Orpheus sanoi, "ja teidän laulajanne on onnen kantamoinen, sillä varmaankin joko itse Phoibos on ollut hänen opettajanaan tai on hän sitten jonkun Muusan poika, niinkuin minäkin olen, ja olenhan minäkin laulanut silloin tällöin, vaikka en niin hyvin kuin hän."
"Laula siis meille, jalo muukalainen", Alkino'os sanoi, "niin me tahdomme antaa sinulle kalliita lahjoja."
Silloin Orpheus otti taikaharppunsa ja lauloi heille liikuttavan laulun kuvaten uroiden lähtöä Iolkoksesta ja heidän vaaroistansa ja kuinka he voittivat Kultaisen taljan. Ja hän lauloi heille Medeian rakkaudesta, kuinka hän auttoi heitä ja seurasi heitä maiden ja merten taa, ja kaikista heidän kauheista kärsimyksistään ja hirviöstä ja kallioista ja myrskyistä, kunnes Areten sydän heltyi, ja kaikki naiset itkivät. Ja kaupparuhtinaat nousivat seisomaan kukin kultaiselta valtaistuimeltaan, taputtivat käsiänsä ja huusivat: "Terve teille, jalot Argonautit, jotka olette purjehtineet tuntemattomia meriä!"
Sitten Orpheus jatkoi ja kertoi heidän matkastaan tuulettomalla Pohjanmerellä ja kuinka he kulkivat poikki rannattoman Okeanosmeren ihanalle Lännen saarelle, ja seireeneistä ja Skyllasta ja Karybdiistä ja kaikista niistä ihmeistä, joita he olivat nähneet. Keskiyö kului ja aamu alkoi sarastaa, mutta kuninkaat eivät ensinkään ajatelleet nukkumista. Jokainen istui hiljaa ja kuunteli, leuka käden nojassa.
Viimein, kun Orpheus oli lopettanut, menivät he kaikki miettiväisinä ulos, ja uroot asettuivat levolle kaikuvan pylväskäytävän suuhun, jonne Arete oli levittänyt heille peittoja ja tyynyjä. Siinä he nukkuivat hiljaisena kauniina kesäyönä.
Mutta Arete keskusteli miehensä kanssa Medeiasta ja puhui innokkaasti tytön puolesta, sillä hänen sydämensä oli heltynyt. Ja hän sanoi: "Jumalat häntä ajallaan rangaiskoot, mutta me emme. Onhan hän meidän vieraamme ja minun turviini paennut, ja avunanojat ovat Zeuksen turvatteja. Kukapa sitä paitsi uskaltaa erottaa miestä ja vaimoa kaiken sen jälkeen, mitä he yhdessä ovat kestäneet?"
Alkino'os hymyili. "Laulajan laulu on sinut lumonnut. Mutta minun tulee vain ajatella, mikä on oikein, sillä laulut eivät saata oikeutta muuttaa. Minun tulee pysyä uskollisena nimelleni. Alkino'okseksi, teräväkärkiseksi minua sanotaan, ja Alkino'os minä tahdon olla". Mutta siitä huolimatta Arete häntä pyysi ja rukoili, kunnes sai hänet kokonaan puolellensa.
Seuraavana aamuna Alkino'os lähetti sanansaattajan kutsumaan ruhtinaat puistikkoon ja sanoi: "Tämä on vaikea asia. Nuo minyalaiset asuvat aivan meidän lähellämme ja me saatamme usein kohdata heidät purjehtiessamme merellä. Mutta Aietes asuu kaukana, ja me olemme kuulleet vain hänen nimensä. Kumpia siis noista molemmista on parempi loukata — niitäkö, jotka asuvat lähellämme vai niitä, jotka asuvat kaukana?"
Ruhtinaat nauroivat ja ylistivät hänen viisauttansa. Ja Alkino'os kutsui uroot puistikkoon ja kolkhilaiset samoin. He tulivat ja asettuivat seisomaan vastapäätä toisiansa, mutta Medeia jäi palatsiin. Sitten Alkino'os puhui: "Kolkhiin uroot, mitä te tahdotte tästä neidosta?"
"Meidän tulee viedä hänet kotiinsa, jotta hän kärsisi häpeällisen kuoleman. Jos me palaamme ilman häntä, niin meidän täytyy itse kärsiä se kuolema, jolla hänen piti kuoleman."