"Mitä sinä sanot tähän, Iason Aiolialainen?" Alkino'os sanoi kääntyen minyalaisiin.
"Minä sanon", ovela Iason vastasi, "että he ovat lähteneet hyödyttömälle retkelle. Kolkhiin uroot, luuletteko voivanne saada Medeian seuraamaan itseänne, hänet, joka tuntee kaikki loitsut ja taikakeinot? Hän ajaisi teidän laivanne salakarille tai ärsyttäisi teidän kimppuunne Brimon, tuon metsien hurjan kuningattaren; tai kahleet putoisivat hänen ranteistaan, ja hän pakenisi lohikäärmevaunuissansa; tai jollei siten, niin jollakin muulla tavalla, sillä hänellä on tuhansia keinoja ja neuvoja. Miksi te ollenkaan palaatte kotiin, uljaat uroot, ja uudestaan uhmaatte noita pitkiä meriä ja Bosporosta ja myrskyistä Eukseinosta, kaikki vaivanne vain tulevat kaksinkertaisiksi; onhan näillä rannoilla monta kaunista maata, jotka vain odottavat teidänlaisianne urheita miehiä. Parempihan olisi asettua asumaan näille seuduille, rakentaa kaupunki ja antaa Aieteen ja Kolkhiin tulla omin neuvoin toimeen."
Silloin kävi hyminä läpi kolkhilaisten joukon ja muutamat huusivat: "Hyvin puhuttu!" ja toiset taas: "Olemme saaneet kylliksemme kuljeskelusta, emme tahdo enää lähteä meriä kiertelemään!" Viimein heidän päällikkönsä sanoi: "Olkoon sitten niin. Vaivaksi tyttö on ollut meille ja vaivaksi isänsä huoneelle ja kiusankappaleen saatte hänestä tekin. Mutta pitäkää hänet sitten, koska ette ole ymmärtäväisempiä. Me lähdemme purjehtimaan pohjoista kohden."
Alkino'os antoi heille ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kaikenlaisia kalliita lahjoja. Samoin hän antoi minyalaisille ja lähetti heidät kaikki rauhassa matkalle.
Siten tuo tumma noitatyttö jäi Iasonin luokse tuottamaan hänelle surua ja häpeää. Kolkhilaiset purjehtivat pohjoiseen Adrianmerelle, asettuivat sinne asumaan ja rakensivat kaupunkeja pitkin rannikkoa.
Mutta uroot purjehtivat itäänpäin päästäkseen Hellaaseen, raikkaaseen kotimaahansa. Mutta myrsky yllätti heidät ja ajoi heidät kauaksi etelään. He soutivat sokaisevassa sateessa ja pimeässä, kunnes olivat aivan uupuneita ponnistuksista. Eivätkä he ensinkään tietäneet, minne olivat joutuneet, ja jättivät kaiken elämän toivon. Viimein laiva koski pohjaan, ja kun aamu koitti, niin he kahlasivat rantaan. Mutta he eivät nähneet ympärillään muuta kuin hietaa ja kuivuneita suolalätäköitä, sillä he olivat tulleet Syrtin hietasärkille ja niille autioille, puuttomille aavikoille, jotka ulottuvat Kyrenestä aina Numidiaan asti pitkin Afrikan polttavaa rannikkoa. Siellä he nääntymäisillään kiertelivät monta päivää, ennenkuin saattoivat lähteä rannasta ja päästä taas aavalle merelle. Ja siellä Kanthos, koettaessaan työntää laivaa rannasta, sai surmansa kivestä, jonka muuan paimen heitti.
Siellä kuoli myöskin Mopsos, tuo tietäjä, joka tunsi kaikkien lintujen äänet. Mutta hän ei saattanut edeltäpäin tietää omaa loppuansa, sillä häntä pisti jalkaan kyykäärme, yksi niistä kyistä, jotka syntyivät Gorgon päästä tippuneista veripisaroista, kun Perseus kantoi sitä poikki hietikon.
Viimein uroot alkoivat soutaa pohjoista kohden ja ponnistelivat monta raskasta päivää, kunnes vesi oli lopussa ja ruoka syöty ja he olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja janoon. Mutta vihdoin he näkivät pitkän jyrkkärantaisen saaren ja siintävän vuorenhuipun korkealla pilvien keskellä ja tunsivat sen Idan huipuksi ja Kreetan kuuluisaksi maaksi. Ja he sanoivat: "Laskekaamme laivamme Kreetan rantaan ja menkäämme katsomaan Miinosta, kuuluisaa kuningasta, ja kaikkea hänen kunniaansa ja rikkauttansa. Tottapa hän meitä kohtelee vieraanvaraisesti ja antaa meidän täyttää vesiastiamme rannalla."
Mutta kun he lähestyivät saarta, niin he näkivät kummallisen näyn rantakalliolla. Länteen viettävällä niemekkeellä seisoi jättiläinen, pitempi kuin vuoristonhongat, kimallellen korkealla taivasta vastaan kuin kiiltävä kuparitorni. Hän käänteli päätänsä ja katseli joka puolelle, kunnes hän näki Argon ja sen miehistön. Heidät nähdessään hän tuli heitä kohden nopeammin kuin nopein hevonen hypäten yhdellä ainoalla askeleella kalliolta kalliolle. Kun hän tuli heidän lähelleen, niin hän heilutti käsivarsiaan ylös ja alas niinkuin soutajat nostavat ja laskevat airojaan ja karjaisi kuparikurkullaan kuin pasuuna kalliolta: "Te olette merirosvoja ja ryöväreitä! Jos uskallatte laskea maihin, niin paha teidät perii!"
Silloin uroot huusivat: "Emme me ole merirosvoja. Me olemme kaikki hyviä ja rehellisiä miehiä, emmekä muuta pyydä kuin ruokaa ja vettä." Mutta jättiläinen huusi vielä kovemmin: