Silloin Talos sanoi: "Kuka sinä olet, kumma neito, ja missä on tuota nuoruuden nestettä?"
Medeia näytti hänelle kristallipullon ja sanoi: "Tässä on nuoruuden nestettä. Minä olen loitsijatyttö Medeia, ja minun sisareni, Kirke, antoi tämän pullon minulle ja sanoi: 'Mene ja vie palkinto Talokselle, tuolle uskolliselle palvelijalle, sillä hänen maineensa on kiertänyt maat ja mantereet'. Tule siis, niin minä kaadan tätä nestettä sinun suoniisi, että saisit elää iäti nuorena."
Hän kuunteli tytön kavalia sanoja, tuo tyhmä Talos, ja tuli lähelle. Mutta Medeia sanoi: "Kasta itsesi ensin mereen ja jäähdytä kupariruumiisi, muuten sinä poltat minun hienot sormeni. Ja näytä sitten minulle, missä on naula, jotta voisin kaataa nestettä suoneesi."
Silloin tuo tyhmä Talos hyppäsi mereen, ja vesi kihisi ja kiehui ja höyrysi hänen ympärillään. Sitten hän tuli, polvistui Medeian eteen ja näytti hänelle salaperäisen naulan.
Medeia veti naulan varovaisesti ulos, mutta ei kaatanutkaan ikhoria suoneen. Nuoruuden nesteen sijasta tuli purskui ulos, kuin tulipunainen rautavirta. Ja Talos huusi: "Sinä petit minut, kavala velhotyttö!" ja koetti nousta pystyyn. Mutta Medeia kohotti kätensä hänen ylitsensä ja lauloi, kunnes Talos vaipui maahan hänen loitsunsa vaikutuksesta. Kun hän vaipui, niin hänen kupariset jäsenensä kalisivat raskaasti, ja maa ähkyi hänen painonsa alla. Tulineste purskui ulos hänen kantapäästään kuin hehkuva laavavirta ja syöksyi mereen. Medeia nauroi ja kutsui uroita ja huusi: "Tulkaa rannalle ja täyttäkää rauhassa vesiastianne!"
He tulivat ja näkivät jättiläisen makaavan maassa kuolleena. Ja he lankesivat polvilleen Medeian eteen ja suutelivat hänen jalkojaan, täyttivät vesiastiansa ja ottivat härkiä ja lampaita ja purjehtivat sitten pois tuolta nurjalta rannalta.
Viimein monen monituisen seikkailun jälkeen he saapuivat Melean niemelle, Peloponnesoksen lounaiseen kärkeen. Siellä he uhrasivat jumalille, ja Orpheus puhdisti heidät rikoksestaan. Sitten he taas kulkivat pohjoista kohden Lakoniken rannikon ohi ja tulivat aivan väsyneinä ja nääntyneinä Sunioniin. Ja sitten he purjehtivat Euboian pitkää salmea ylös, kunnes he kerran vielä näkivät Pelionin ja Aphetain ja merenrannan Iolkoksen.
Ja uroot laskivat laivansa rantaan, mutta heillä ei ollut voimia vetää sitä maalle. He kiipesivät ulos laivasta ja istuutuivat rantakiville ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä enempää. Rakennukset ja puut olivat kaikki muuttuneet ja kaikki kasvot, jotka he näkivät, olivat outoja. Heidän ilonsa muuttui murheeksi, kun he muistelivat nuoruuttansa ja kaikkia kärsimyksiänsä ja niitä uljaita kumppaneita, jotka he olivat kadottaneet.
Paljon kansaa kokoontui heidän ympärilleen ja kysyi heiltä: "Keitä te olette, jotka täällä istutte itkemässä?"
"Me olemme teidän ruhtinaittenne poikia, jotka monta vuotta sitten purjehdimme pois. Kultaista taljaa me lähdimme hakemaan, ja sen olemme saaneetkin ja murhetta sen ohella. Kertokaa meille isistämme ja äideistämme, jos ketkään heistä enää ovat elossa."