Oli kerran Troizeniassa Aithra-niminen prinsessa, Pittheus-kuninkaan tytär. Hänellä oli kaunis poika nimeltä Theseus, koko maan uljain nuorukainen. Eikä Aithra hymyillyt muulloin kuin poikaansa katsellessaan, sillä hänen puolisonsa oli unohtanut hänet ja eleli kaukana merten takana. Ja Aithran oli tapana mennä Troizenian yli kohoavalle vuorelle Poseidonin temppeliin ja istua siellä kaiken päivää katsellen meren lahden ja Methanan yli Aiginan purppuranpunertavia huippuja ja niiden juurella olevaa Attikan rantaa. Kun Theseus oli täyttänyt viisitoista vuotta, niin Aithra otti hänet mukaansa temppeliin ja vei hänet temppelin puutarhassa kasvavaan tiheään lehtoon. Hän näytti pojalle korkeaa plataanipuuta, jonka varjossa kasvoi sianpuoloja ja punaisia kanervapensaita, huokasi ja sanoi: "Theseus, poikani, mene tuohon varvikkoon. Siellä sinä tuon plataanipuun juurella näet ison, laakean kiven. Nosta se ja tuo minulle, mitä sen alla on."
Theseus tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja näki, ettei siihen oltu vuosikausiin koskettu. Kun hän kaivoi pensaiden juuria, niin hän löysi ison laakean kiven, joka oli kokonaan muratin ja karhunmarjojen ja sammalten peitossa. Hän koetti nostaa sitä, mutta ei jaksanut. Hän koetti koettamistaan, kunnes hänen tuli niin kuuma, että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hän itki häpeästä. Mutta mikään ei auttanut. Viimein hän palasi äitinsä luokse ja sanoi: "Minä olen löytänyt kiven, mutta en jaksa sitä nostaa enkä usko, että kukaan muukaan koko Troizeniassa siihen kykenee".
Silloin hänen äitinsä huokasi ja sanoi: "Jumalat antavat odottaa kauan; mutta viimein he tekevät oikeutta. Jääköön tämä sitten vielä toistaiseksi. Sillä se päivä on tuleva, jolloin sinä olet Troizenian väkevin mies".
Sitten hän otti Theseusta kädestä, meni temppeliin rukoilemaan ja palasi taas kotiinsa poikansa Theseuksen kanssa.
Kun vuosi oli umpeen kulunut, niin hän vei taas Theseuksen temppelitarhaan ja käski hänen nostaa kiven. Mutta Theseus ei jaksanut.
Silloin Aithra huokasi ja sanoi taas samat sanat ja meni pois ja palasi taas seuraavana vuonna. Mutta ei Theseus silloinkaan jaksanut nostaa kiveä, eikä seuraavanakaan vuonna. Ja hän olisi halunnut kysyä äidiltään, mikä tuo kivi oikeastaan oli ja mitä sen alla oli, mutta äidin kasvot olivat niin surulliset, ettei hän hennonut kysyä.
Theseus ajatteli itsekseen: "Varmasti se päivä on tuleva, jolloin minä saatan nostaa tuon kiven, vaikkei kukaan muu koko Troizeniassa siihen pystyisi!" Ja jotta hän olisi tullut oikein vahvaksi, niin hän paini kaiket päivät, heitti kiekkoa ja keihästä ja kesytti hevosia ja metsästi villisikoja ja härkiä ja ajoi vuohia ja hirviä kallioilla, niin ettei lopulta koko vuoristossa ollut toista niin nopsaa metsästäjää kuin Theseus. Ja hän tappoi Krommyonin villisian Phaiaan, joka hävitti maata. Ja viimein kaikki kansa sanoi: "Totisesti jumalat ovat tuon nuorukaisen keralla".
Kun hänen kahdeksastoista ikävuotensa oli kulunut, niin Aithra vei hänet taas temppelitarhaan ja sanoi: "Theseus, nosta kivi tänä päivänä tai et saa milloinkaan tietää, kuka olet".
Theseus meni pensaikkoon, kumartui kiven yli ja sysäsi sitä rajusti, ja se liikahti. Silloin hänen rohkeutensa paisui ja hän huudahti: "Vaikka sydämeni halkeaisi, niin kiven on noustava!" Hän sysäsi sitä vielä toisen kerran ja sai sen nousemaan ja vieritti sen kiljaisten pois paikoiltaan.
Kun hän katsoi paikkaan, jossa kivi oli ollut, niin hän näki maassa pronssisen miekan, jonka kahva oli kiiltävästä kullasta, ja sen vieressä parin kultaisia sandaaleja. Hän sieppasi ne ja syöksyi pensaiden läpi kuin villi karju ja juoksi äitinsä luo pitäen niitä korkealla päänsä päällä.