Ilkeä kuningatar oli hyvin tyytyväinen julmuuteensa ja valmistui sanomaan kuninkaalle hänen palatessaan, että raivoisat sudet olivat syöneet hänen vaimonsa ja lapsensa.
Eräänä iltana kun leskikuningatar tapansa mukaan käveli linnan karjapihalla hengittämässä tuoreen lihan tuoksua, kuuli hän eräästä kellarihuoneesta pikku Päivän äänen. Poika itki, sillä äiti tahtoi antaa hänelle vitsaa, koska hän oli ollut häijy. Hän kuuli myöskin pikku Aamuruskon pyytävän anteeksi veljensä puolesta.
Tuo ilkiö tunsi kuningattaren ja hänen lastensa äänet ja raivostui huomatessaan että hänet oli petetty.
Seuraavana aamuna käski hän hirmuisella äänellä, joka sai koko maailman vapisemaan, tuomaan keskelle linnan pihaa suuren vesialtaan, joka pantiin täyteen kyitä, konnia, liskoja ja käärmeitä. Sinne oli heitettävä nuori kuningatar ja hänen lapsensa, hovimestari, hänen vaimonsa ja palvelijansa, ja heidät piti tuoda hänen eteensä kädet sidottuina selän taakse.
Siinä he jo olivat, ja heidät aiottiin juuri heittää altaaseen, kun kuningas, jota ei vielä odotettu, ratsasti pihaan. Hän oli palannut lyhintä tietä, ja hän kysyi ihmeissään, mitä tämä hirveä näky merkitsi. Kukaan ei uskaltanut vastata hänelle. Ihmissyöjä-kuningatar heittäytyi raivostuneena itse suinpäin altaaseen, ja nuo ilkeät eläimet, jotka hän oli antanut panna sinne, söivät hänet suuhunsa silmänräpäyksessä. Kuningas oli suruissaan, olihan leskikuningatar sentään hänen äitinsä. Mutta hän löysi pian lohdutuksen suloisen vaimonsa ja lastensa seurassa.
Opetus.
Kai puolisoa oivaa, pulskeaa voi jonkun aikaa tyynnä odottaa. Vaan sata vuotta varro nukkuen jos taidat, nykyajan tyttönen!
Sen opetuksen satu meille suo: kai joskus odotuskin prinssin tuo.