SALON TYTTÖ.
Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.
Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.
Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa, kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän sopusuhtaisina ja kauniina.
Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut kasvot.
Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän paaluaitauksen luokse.
Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä, mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi ampuma-aukoille.
Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu veistetyistä hirsistä.
Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori, Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.
Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä. Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu. Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.