»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»
»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»
»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»
»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni», jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun, johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista hälyytyksistä ja vaaroista.»
Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen vakavan ja tuiman ilmeensä.
»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»
Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli, johon hän oli aikonut asettua asumaan.
Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.
»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti. »Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita petoeläimiä!»
Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa väliin.