Rigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon samalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen toiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.
Siellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä ja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia paaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin, että ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin tointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat espanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan siinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle toisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he sisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri silloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli luikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka tilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä aseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni. Ilman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut tilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän kellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin sivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin — espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän, kävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle espanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi mennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja antaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä saada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja naiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat meidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat espanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.
Heitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin. Heti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat, nuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä (esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen Diostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin olisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.
Mitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä en voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja kuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy pitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa vastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin, tiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi ajetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin olisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja kaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä oli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista pedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla oli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät olleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme, kuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät itselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos espanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta mutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun tuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian kun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.
Mekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän naisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset omansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän lääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti Rigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi sitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin ja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi saaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan, jotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät sammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi Godsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'
'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi, olen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty niskaankin.
'Entä espanjalaiset musketit?' kysyy Godsend.
'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian suurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin painoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta — lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten patronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin — ymmärrätkö, Godsend?'
Ja Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset musketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin, kuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin itsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.
Naiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät silmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He valvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta korppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.