'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä seuraan sinua', huutaa Rakel.
'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle, ja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää puolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän asemassa, lupaa se minulle!'
Meillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai edes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin olivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit peikot paalutuksemme kimppuun.
Ainakin kaksikymmentä tuli yhdeltä puolelta, kolmekymmentä toiselta.
'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel, nyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo, sinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'
'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan hurtat petollisesti ampuivat.'
Hän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä eroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet aikaa äkäilemiseen.
Ryntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen johtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun hän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja viimeisen edellinen, hänen tilalleen.
'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy, yksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan minä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli arvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet lataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot paikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa jyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki akadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä toisistaan.
Jos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta vieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli myöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla, ja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta joko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut tulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut ja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta, mitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt jokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa kilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin niin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä. Rigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja sitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa oli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin kuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä rientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua kohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei Rakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut rivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni ja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle ja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se oli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta kuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin, jos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he puolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja heidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään, miten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin kaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka kykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.