"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"
"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni, ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" — hän osotti ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan huomattavan leveäksi — "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"
"Mitä toiveita?"
"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"
"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.
"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä, sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."
Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä, että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien, pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen luottamuksensa oikeutukseen.
"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän, "ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua huvittaisi saada jotakin selville teistä — oppia tuntemaan teitä enemmän — senvuoksi puhukaa!"
Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.
"Puhukaa", vaati hän.