"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"
"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken teille kerran. Hyvää yötä."
Viidestoista luku.
Mr. Rochester selitti sen joku aika myöhemmin.
Se tapahtui eräänä iltapäivänä, kun hän oli sattunut kohtaamaan Adèlen ja minut puutarhassa, ja Adèlen leikkiessä Pilotin kanssa höyhenpallollaan hän pyysi minua kävelemään kanssansa pitkällä pyökkikäytävällä, josta voimme koko ajan seurata tyttöstä.
Hän kertoi silloin, että Adèle oli erään ranskalaisen oopperatanssijattaren, Céline Varensin tytär, jota kohtaan hän kerran oli tuntenut "suurta intohimoa", kuten hän sanoi. Céline näytti vastaavan hänen intohimoonsa vieläkin hehkuvammalla tulella. Hän luuli olevansa tämän naisen epäjumala, niin ruma kuin hän olikin, ja uskoi, että tämä piti hänen "atleettivartaloansa" Apollo di Belvederenkin kauneutta parempana.
"Ja tuo gallialaisen keijuisen rakkaus brittiläistä vuorenpeikkoa kohtaan hyväili turhamaisuuttani siinä määrin, että asetin hänet asumaan omaan hotelliin, annoin hänelle täydellisen palveluskunnan, vaunut, pukuvarastot, timantit, pitsit. Lyhyesti sanoen, aloin järjestelmällisesti, totuttuun tapaan, saattaa itseäni perikatoon. En ollut nähtävästi kyllin omaperäinen raivaamaan uutta tietä häpeään ja häviöön, vaan seurasin typerän tarkasti viitoitettua polkua poikkeamatta tuumankaan vertaa sen tallatusta keskustasta. Ja sain — kuten olin ansainnutkin — pässinpäitten tavallisen kohtalon. Eräänä iltana, kun Céline ei odottanut minua, satuin tulemaan hänen luokseen. En tavannut häntä kotona, mutta koska ilta oli lämmin ja olin väsynyt kiertelemään ympäri Pariisia, jäin istumaan hänen huoneeseensa ja olin onnellinen saadessani hengittää ilmaa, jonka hänen läsnäolonsa niin äskettäin oli pyhittänyt. Ei — minä liioittelen, en ole koskaan uskonut, että hän kykenisi pyhittämään jotakin, ja tuoksu, jonka hän oli jättänyt jälkeensä, oli pikemmin huumaavaa suitsutusta, myskiä ja ambraa, kuin pyhitettyä ilmaa. Olin jo tukahtumaisillani noihin kasvihuonekukkien ja hajuvesien tuoksuihin, kun mieleeni juolahti avata ikkuna ja mennä parvekkeelle. Oli kuutamo, katulyhdyt loistivat ja ilma oli kirkas ja tyven. Parvekkeella oli pari tuolia, istahdin, sytytin sikaarin — niin sytytän nytkin, jos sallitte."
Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana hän otti esiin sikaarin ja sytytti sen. Pantuaan sen huulilleen ja puhallettuaan muutamia savuja havannaa kylmään ja auringottomaan ilmaan, hän jatkoi:
"Pidin siihen aikaan myöskin makeisista, Miss Eyre, ja istuessani parvekkeella vuoroin pureskelin suklaanamusia, vuoroin poltin sikaareita ja katselin ajopelejä, jotka vyöryivät loistavia katuja pitkin läheistä oopperaa kohti, kun äkkiä tunsin eräät hienot, suljetut, kauniin englantilaisen hevosparin vetämät vaunut Célinelle antamikseni vaunuiksi. Voin selvästi eroittaa ne suurkaupungin kirkkaassa yössä. Céline palasi kotiin, ja sydämeni jyskytti tietysti kärsimättömyydestä, kun nojauduin parvekkeen reunan yli nähdäkseni paremmin. Vaunut pysähtyivät, kuten olin odottanutkin, hotellin oven eteen, kaunokaiseni (sitä sanaa voi hyvin käyttää ooppera-rakastajattaresta) astui alas, ja vaikka hän olikin kietoutunut suureen viittaan — tarpeeton kappale niin lämpimänä kesäkuun iltana — tunsin heti hänen pienen jalkansa, joka pisti esiin hameenhelman alta hänen astuessaan alas vaunuista. Nojauduin kaidepuun yli ja olin juuri kuiskaamaisillani: 'Mon ange' äänellä, jonka tietysti vain rakastava korva voi kuulla, kun toinenkin olento hyppäsi hänen jälkeensä alas vaunuista, hänkin suuren viitan peitossa, mutta kantapää, joka nyt kopisi kivitystä vastaan, oli kannuksella varustettu, ja päässä, joka nyt vilahti hotellin kaariportin alitse, oli korkea sotilashattu."
"Ettekö koskaan ole ollut mustasukkainen, Miss Eyre? Ette tietenkään, minun ei tarvitse kysyäkään sitä, sillä ettehän koskaan ole ollut rakastunut. Nuo molemmat tunteet on teillä vielä edessänne, sielunne nukkuu, ja sysäys, joka kerran herättää sen, ei ole vielä tullut. Te luulette kaiken elämän liukuvan yhtä hiljaisena virtana kuin tähänastinen nuoruutenne. Te etenette silmät ummessa, kädet korvilla, ettekä näe kallioita, jotka kohoavat lähellä virran uomaa, ettekä kuule hyökyjen lyövän niitä vastaan. Mutta minä sanon teille — ja huomatkaa tarkoin sanani — jonakin kauniina päivänä joudutte ahtaaseen, jyrkkien vuorten ympäröimään salmeen, jossa koko elämän virta näyttää muuttuneen kohiseviksi, vaahtoaviksi pyörteiksi, ja silloin te joko murskaudutte kallionkielekkeisiin tai joku mahtava aalto viskaa teidät tyvenempään veteen — sellaisessa minä olen nyt."